Aina ja Ikuisesti

20. Anteeksianto

Gabriel

Huokaus.

Älä vihaa minua.

Huokaus.

Älä inhoa minua.

Huokaus.

Älä katso minua noin.

Huokaus.

Olen pahoillani.

Hän tiesi kuinka paljon kärsin hänen seurassaan. Hän tiesi sen ja hän leikki kanssani. Hän ei kiinnittänyt minuun paljonkaan huomiota, mutta aina välillä kun hänen katseensa vahingossa siirtyi minuun, näin hänen silmissään vihaa. Vihaa, joka poltteli hänen rinnassaan, korventaen pikku hiljaa hänen rakkautensa minua kohtaan pois.

Hän tanssi muiden miesten kanssa. Hän antoi heidän painaa kätensä hänen vyötärölleen ja he johdattivat häntä pitkin tanssisalia, vaikka se oli minun tehtäväni. Hän nauroi heidän sanoilleen. Hän hymyili heille.

Huokaus.

Minä nousin valtaistuimeltani hitaasti. Kaikki pysähtyivät, musiikki hiljeni. Minä nyökkäsin juhlijoille, ennen kuin poistuin omasta yksityisestä ovestani tuttuun käytävään. Hän ei tullut perässäni, ei tietenkään.

Hän halusi viestittää minulle näin, että olin menettämässä hänet, tai ehkä olin jo menettänyt.

Oli ollut typerää edes yrittää järjestää juhlia hänen kunniakseen, sillä tiesin ettei hän piitannut niistä. Mutta olin ajatellut, että hän halusi nähdä kuinka yritin muuttua hänen vuokseen. Olin kertonut aatelistolle, että Ellen kuolema oli lavastettu hänen oman turvallisuutensa vuoksi. Ja myös sen vuoksi, että olimme halunneet saada oikean syyllisen esiin. Aatelisto tuntui uskovan tähän selitykseen, ainakin he olivat kaikki olleet hyvin mielissään kuullessaan, että Elle oli elossa. Seuraavaksi olimme kertoneet asiasta kansalaisille. Olin lähettänyt sanansaattajia kertomaan asiasta ja olin myös antanut vietäväksi hyvin paljon tuoretta leipää, viljaa ja kultakolikoita kansalaisille. He olivat ottaneet uutisen iloisina vastaan, enkä epäillyt heidän esittävän, sillä he olivat aina pitäneet pikku ihmisestä.

Olin jopa kohentanut palvelijoiden oloja ja antanut lisävaroja heidän palkkoihinsa, sekä kunnostanut heidän asuintilojaan. Yritin olla parempi henkilö, minä yritin kovasti olla sellainen kuin Elle oli, mutta se ei tainnut riittää. Minä en riittänyt hänelle.

Joskus kun valvoin yöllä yksikseni mietin, että eiköhän tuntenut sitä? Eikö hän tuntenut sielujemme välillä olevaa yhteyttä, joka halusi meidän olevan toistemme vierellä?

Tiesin tehneeni väärin, kun syytin häntä. Olin ollut väärässä ja olin katunut jokaikinen hetki sitä, etten pelastanut häntä. Mutta olin tehnyt monia virheitä joita kaduin, enkä voinut muuttaa niitä tekemättömiksi.

Minä hymyilin väsyneenä, kun avasin huoneeni oven ja mietin kaikkia niitä onnellisia hetkiä, jotka olimme viettäneet Ellen kanssa. Halusin vain saada hänet takaisin syliini, halusin vain rakastaa häntä. Oli tuskallista edes ajatella, etten enää välttämättä koskaan saisi tuntea häntä sylissäni.

Ehkä minun olisi pitänyt vain lukita hänet huoneeseeni ja pitää hänet täällä, mutta se ei olisi johtanut mihinkään. Elle olisi ollut vain vihaisempi minulle, koska olisin hallinnut hänen vapauttaan. Nyt minä annoin hänelle sen, vapauden. Hän sai kulkea linnan alueella, sekä kaupungissa jos hän halusi. Kukaan ei estäisi häntä, en edes minä, vaikka tiesin että kaupunki oli täynnä vaaroja.

Koputus takanani sai minut hypähtämään melkein ilmaan. Toivoin, että se olisi hän, mutta tiesin ettei hän heltyisi vielä. Hän halusi näyttää minulle olevansa kylmä ja kovasydäminen. Hän halusi minun kärsivän ja minä kärsisin niin kauan, kunnes hän vihdoin ja viimein ojentaisi pienen kätensä minulle ja vetäisi minut syliinsä.