Aina ja Ikuisesti

19. Sinä rikoit minut

[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos kaikista kommenteista, tykkäyksistä ja tervetuloa kaikille uusille seuraajille. Tässä on uusi luku ja toivottavasti pidätte siitä! :)

Hyvää lukuhetkeä teille kaikille!

Charlotte

.......

Elle

Olin taas hänen. Hänen sylissään. Hänen käsivarsiensa hellässä huomassa. Minusta tuntui kuin mikään tai kukaan ei voisi satuttaa minua. Minä olin turvassa kaikelta pahalta. Mutten ollut turvassa häneltä.

Hän oli satuttanut minua eniten. Hän oli tuhonut minut. Hän oli repinyt minut pala palalta pienempiin osiin, joita nyt keräilin ja yritin epätoivoisesti liimata itseni kokoon. Minä en ollut enää ehjä, tuskin olin koskaan hänen vierellään ollut sitä.

Hänen hellä kosketuksensa, hänen hellät sormensa painautuivat poskeani vasten. Hän silitti minua niin kuin rakkaan ihoa silitetään. Hän piteli minua niin kuin rakastettua pideltiin. Jalkamme olivat kietoutuneet toistensa ympärille. Käteni olivat hänen rintakehänsä päällä ja kehomme olivat painautuneet voimakkaasti toisiaan vasten. Se tuntui hyvälle, olisi ollut typerää kiistää se.

Hän tuntui hyvältä minua vasten, enkä halunnut liikahtaakaan pois hänen sylistään. Siihen minä kuuluin, niin oli kirjoitettu tähtiin. Kai minun kehoni, sydämeni ja sieluni tiesi sen, että meidät oli jo ennen syntymäämme luvattu toisillemme. Että elämänlankamme olivat kiedottu yhteen.

Minä puristin vaistomaisesti hänen paitaansa sormieni alla. Minä tunsin hänen katseensa itsessäni, tunsin kuinka hän vain tuijotti minua. Oliko hän oikeasti kaivannut minua? Oliko hän itkenyt vuokseni niin kuin Desmond oli väittänyt? Oliko hän menettänyt yöunensa vuokseni?

Huokaisu karkasi huuliltani. Hänen sormensa pysähtyivät, hän lopetti ihoni silittämisen ja oli vain paikoillaan. Ehkä hän pelkäsi reaktiotani. Ehkä hän pelkäsi, että lähtisin, enkä koskaan palaisi takaisin.

Sydämeni tahtoi minun vain unohtavan kaiken, se tahtoi minun antavan anteeksi, mutten voinut tehdä niin. En kyennyt siihen, en vaikka olisinkin halunnut jäädä hänen viereensä ja unohtaa. Se olisi ollut niin helppoa, vain heittäytyä siihen onnellisuuden tunteeseen ja kumota kaikki vääryydet hartioita kohauttamalla. Virheitä sattuu, muttei niitä voinut ohittaa, ei tällä kertaa.

Avasin silmäni hitaasti ja kohtasin hänen vihreät timanttinsa, joita olin oppinut rakastamaan. Hän tuijotti minua takaisin, hieman varuillaan. Hänen kasvonsa olivat lähellä omiani. Hän olisi voinut kumartua puoleeni, ja suudella minua mutta onneksi hän ei tehnyt niin.

Me vain katselimme toisiamme. Hän minua, minä häntä. Emme varmaan kumpikaan tienneet mitä sanoa, miten aloittaa keskustelu, joka ei kuitenkaan päättyisi hyvin. Ehkä olisi ollut parempi jos olisimme vain olleet hiljaa. Emme olisi sanoneet sanaakaan, vain katsoneet toisiamme ja pysytelleet siinä ihanassa kuplassa, jonka hellässä huomassa me nyt olimme.

– Minä...minä en ymmärrä, hän kuiskasi selvästi hämmennyksen vallassa.

Hän kuulosti kuin pieneltä pojalta, joka pähkäili matematiikan tehtävän kimpussa, tajuamatta miten se ratkaistiin. Hän kurtisti kulmiaan yhteen, avasi suunsa taas sanoakseen jotain, mutta hän ei sanonut sanaakaan.

Hän vain huokaisi syvään, painoi päänsä takaisin tyynyjä vasten ja oli hetken aikaa täysin vaiti. Ehkä hän mietti mitä hän sanoisi, tai sitten hän vain oli yhtä hämmentynyt kuin minä. En ymmärtänyt itsekään tätä tilannetta hyvin. Olin elänyt kauan jonkun toisen elämää, enkä ollut voinut käsitellä Gabrielia kohtaan tuntemiani tunteita. Nyt ne kaikki jylläsivät sisälläni, enkä tiennyt mitä niistä olisin kuunnellut. Minä rakastin häntä vieläkin. Se oli totuus, mutta samalla minä inhosin häntä ja hänen tekojaan.