Aina ja Ikuisesti

26. Pieni hetki onnellisuutta

Elle

Puutarhan kukat hehkuivat kirkkaina omissa väreissään ympärillämme. Minä tuijotin niitä ja mietin kuinka paljon vaivaa palvelijat olivat nähneet istuttaessaan ne kaikki. Olisin voinut auttaa heitä, mutta he olisivat varmasti kieltäytyneet avustani. Mutta olisi ollut mukavaa tehdä joskus jotakin normaalia, sellaisia asioita joita tein ennen kuin minusta tuli Gabrielin kihlattu.

- Oletko sinä onnellinen? isäni kysyi mietteliään näköisenä, istuessaan vieressäni puutarhatuolilla.

Katsoin häntä hetken aikaa häkeltyneenä. Hänen kysymyksenä yllätti minut täysin. En tiennyt mitä vastata, koska en tiennyt vastausta. Olinko onnellinen? En tiennyt. Onnellisuus oli pieniä, lyhyitä hetkiä, jotka vilahtivat ohitsemme nopeampaa kuin huomasimmekaan. Kun heräsin Gabrielin sylistä, olin onnellinen. Kun tiesin, että hänen täytyi nousta aikaisin kokouksiin, en ollut onnellinen. Kun söimme yhdessä illallista olin onnellinen, kun suutelin häntä olin onnellinen. Mutta en ollut onnellinen koko ajan. Ei kai kukaan ollut.

- En tiedä, kuiskasin.

- Tekeekö kuningas sinut onnelliseksi? isäni kysyi varovaisesti.

- Välillä kyllä, mutta joskus ei. Olen vieläkin hieman varuillani hänen suhteensa. Tiedän, että hän yrittää muuttua, ja hän on jo muuttunutkin..., mutta kai minä pelkään, että jonain päivänä hän tekee jotain mikä saa minut särkymään taas kerran, mutisin huokaisun saattelemana.

Isäni kurkotti puoleeni, hän tarttui kädestäni kiinni hymyillen minulle rauhoittavasti. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina, ne olivat täynnä rakkautta. Minusta tuntui hyvälle, että oma isäni oli siinä huolehtimassa minusta ja oli mukava tietää, että hän oikeasti oli kiinnostunut asioistani.

- Minä ymmärrän, isäni kuiskasi, - on varmasti vaikeaa luottaa häneen kaiken sen jälkeen, mitä jouduit kestämään hänen vuokseen. Mutta hän on todellakin muuttunut. Ajattele nyt, minä en ole enää majakanvartija! isäni naurahti hyväntuulisena, - en olisi koskaan uskonut, että hän vapauttaa minut tehtävästä noin vain. Se kertoo paljon kultaseni. Hän rakastaa sinua oikeasti, sinun vain täytyy antaa hänen rakastaa sinua.

Minä hymyilin isäni sanoille ja nyökkäsin hänelle.

- Olet oikeassa. Minun täytyy vain elää hetkessä, eikä ajatella sitä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua, koska se on itsensä kiduttamista.

- Juuri näin. Et voi tietää tulevaa, etkä voi vaikuttaa menneisyyteen, vain tämä hetki on tärkein, isäni sanoi hymyillen aurinkoisesti.

Minä vain hymähdin hieman vastaukseksi ja lähdin takaisin linnan sisälle isäni kanssa. Hän selitti minulle kaikista uusista henkilöistä joita hän oli tavannut kaupungissa. Hän oli alkanut harrastaa monia erilaisia asioita. Nykyään hän keräsi postimerkkejä, ja kävi kalastamassa kahden meren ääressä asuvan kalastajan kanssa. Minusta oli hienoa, että isäni viihtyi niin hyvin kaupungissa. Hän oli ansainnut kaiken onnellisuuden elämäänsä asuttuaan niin kauan yksin majakkasaarella.

Kun astelimme pitkin linnan käytävää, näin heti Gabrielin joka keskusteli kiivaasti yhden neuvonantajansa kanssa. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihaiseen ilmeeseen ja hän huojui miespolon yllä kuin jättiläinen. En kuullut hänen sanojaan, mutta näytti siltä, että mies oli saanut Gabrielin hyvin vihaiseksi.

- Onkohan jotain sattunut? isäni kysyi miettiläänä.

- En tiedä, mutta otetaan siitä selvää, tokaisin ja kävelin kohti kuningasta.

Neuvonantaja huomasi meidät ensin, hänen pienet punertavat kasvonsa olivat helpottuneen näköiset, kun hän pujahti kuninkaan edestä nopeasti pois, melkein juosten ulos tilanteesta. Hän kumarsi minulle puolivauhdissa, ja katsoin hänen peräänsä huvittuneena.