Aina ja Ikuisesti

4. Murtunut mies

PÄIVÄ JONA ELLE TAPASI KUNINKAAN ENSIMMÄISTÄ KERTAA 

Tuijotin tylsistyneenä salia, joka oli täynnä hovini väkeä. Kuulin naurua, puheensorinaa ympäriltäni, kun muut viettivät laatuaikaa. Mutta minä tunsin oloni vieraaksi. Miten olin niin yksinäinen, vaikka ympärilläni oli niin paljon väkeä?

Mikään ei ollut tuntunut miltään vuosikausiin. Jokainen päivä oli samanlainen, mikään ei koskaan muuttunut.

Huokaisin itsekseni, nousin ylös valtaistuimeltani. Musiikki pysähtyi, kaikki pysähtyivät, kun lähdin pois salista. Kun ovi takanani sulkeutui, kuulin kuinka väki alkoi taas liikkumaan. He jatkoivat juhlia, välittämättä siitä että heidän kuninkaansa oli murtunut mies.

Olin yrittänyt piilottaa tunteeni, olin yrittänyt olla vahva ja olla näyttämättä sitä kuinka paljon veljeni petturuus vaikutti minuun. Hän oli kuitenkin minun ainoa verisukulaiseni, minun pikkuveljeni, jota olin aina suojellut.

Nyt häntä ei enää ollut, ei tässä maailmassa. Olin karkottanut hänet aikoja sitten, monia vuosia oli jo kulunut mutta silti ikävöin häntä. En olisi myöntänyt sitä kenellekään, sillä halusi pitää ylpeyteni, halusin olla kylmä kuningas, joka ei välittänyt kenestäkään. Ja oli vaikea myöntää edes itselleen kaipaavansa veljeä, joka oli pettänyt minut.

Kävelin omaan makuuhuoneeseeni, riuhdoin vaatteeni vihaisena yltäni ja vajosin sänkyni uumeniin. Minä pakenin todellisuutta, jonka oli luonut itselleni. Minä nukahdin uneen, joka oli ainoa keinoni päästä tästä maailmasta edes hetkeksi pois.

Seuraava päivä oli yhtä samantekevä kuin edellinen. Istuin kokouksissa ja olin kuolemassa tylsyyteen, kunnes kenraali Bergin ryntäsi paikalle. Hän vaati puhua kanssani kahden kesken ja soin hänelle ilomielin sen kunnian.

- No kertokaa asianne, tokaisin kun olimme työhuoneessani.

- Teidän majesteettinne, meillä on syytä olla huolissamme, että veljenne on palaamassa tai on jo palannut takaisin, kenraali sanoi varovaisesti, saaden sydämeni melkein pysähtymään.

Käännyin nopeasti miehen puoleen, en tiennyt pitikö minun tuntea iloa vai vihaa. Kaikki luulivat minun vihaavan veljeäni, tietysti vihasin häntä sen vuoksi, mitä hän oli tehnyt, mutta samalla en voinut vihata häntä, hän oli kuitenkin minun veljeni.

Vain sisarukset ymmärsivät mitä tarkoitin, olisi ollut ajanhaaskausta yrittää selittää veljesten välistä suhdetta muille.

- Miten se on mahdollista? kysyin vakavana.

- Meillä on vanki, nuori ihminen, jolla on isoäitinne kaulakoru kaulassaan. Juuri se samainen koru, jonka veljenne sai lahjaksi isoäidiltänne, kenraali selitti, saaden silmäni laajenemaan.

Minä puristin käteni nyrkkiin ja mietin mitä tekisin. Oliko veljeni oikeasti tullut takaisin, jos hän oli tullut hänen oli pitänyt käyttää avainta ja se oli tuo ihminen. Mutta veljeni ei ollut niin tyhmä, että hän olisi antanut korun ihmiselle. Alexander tiesi, että hoviväki tunnistaisi korun hetkessä.

Tietysti tuo ihminen oli voinut varastaa korun tai Alexander oli myynyt sen toisessa maailmassa, ja jotenkin se oli päätynyt ihmiselle. Vaihtoehtoja oli useita, mutta halusin silti tietää oliko veljeni tullut takaisin.

- Minä todellakin toivon, ettei tämä ole pelkkää huijausta, sihisin hampaideni välistä ja sain kenraalin säpsähtämään.

- Minä vannon, että...

- Älkää vannoko mitään, vaan viekää minut sen vangin luokse, nyt heti! karjaisin.

Kenraali nyökkäsi, sanoen laittavansa kaiken kuntoon vankilassa, ennen kuin arvolleni olisi sopivaa tulla sinne. Tiesin, ettei vankilan olot olleet kovinkaan hyvät, mutta tuskin missään vankilassa oli tarkoitus paapoa rikollisia.