Mä en ole esine

Normaali jätkä

Mä olen ihan täysin normaali jätkä. Täysin normaali.

Mussa ei oo mitään kummallista, paitsi se seikka että oon rikas ja asun kartanossa.

Muuten oon ihan normaali jätkä. Mulla vaan nyt sattuu olee rikas perhe, joten oon vähän niinkuin tottunut saamaan kaiken mitä haluan. Ei mua voinut siitä syyttää, eihän se mun vika ollut, että olin syntynyt varakkaaseen sukuun.

En mä mun perhettä tai sukua valinnut.

Jokatapauksessa, olen 15-vuotias ja käyn yhdeksännettä luokkaa.

Nyt on keskiviikko ja mä makaan mun leveällä parisängyllä selälläni, selaten Instagramia.

Mun pitäis varmaan lukea ruotsin kokeeseen, mutta mä en jaksa.

Kun kello näyttää puoli viittä, mun vanhemmat kertovat että lähtevät tärkeään kokoukseen ja että mä jäisin yksin kotiin.

Meidän siivojalta Margelta, loppui työt jo neljältä ja palvelija on muutenkin tänään kipeänä.

Kokki on käymässä vanhempien puolesta ruokakaupassa.

Puutarhuri on jossain tuolla noitten pensaiden seassa viherpiipertämässä.

Joten, koko iso kartano on mun hallussani pari tuntia.

Mä saan olla yksin kotona vain todella harvoin, joten heti kun auto kaartaa pois pihasta niin mä nousen ylös.

Kävelen isot ja leveät portaat alas pomppien pienesti.

Tulen valtavaan eteisaulaan, joka aina onnistuu häikäisemään vieraat, upean kiiltävällä lattiallaan ja suurella timanttisella kattokruunullaan.

Kävelen valtavaan pääkeittiöön ja suunnistan jääkaapeille. Niitä on kolme, mun kaverit järkyttyy joka kerta.

Mä taas en, mä olin järkyttynyt, kun olin ekaa kertaa yhdellä niistä kylässä. Siis mä en voinut uskoa, että niillä oli vaan yksi jääkaappi. YKSI JÄÄKAAPPI? 

Kaivan jääkaapista limsapullon, eilisiä ruuan jämiä & palan suklaakakkua.

Lähden kantamaan niitä mun huoneeseen, kun kuulen kolahduksen.

Ensimmäinen ajatukseni on, että puutarhurilla on jotain asiaa tai jotain.
Ehkä se tarvitsee neuvoa jossain.

"Frank?" mä huhuilen, mutta en saa vastausta.

Mä nielaisen. Mitä jos mun vanhemmat päättivätkin tulla etukäteen, mä oon oikeesti niin pulassa.

Mä en saisi hakea ruokaa jääkaapista, koska meillä on tarkat ruoka-ajat.

Mä rupean miettimään, että minkä selityksen keksisin sille, että mun kädet on täynnä ruokia.

Mä kuitenkin kuulen jonkun kiroilevan, eikä se ääni ollut yhtään tuttu. Sitten mä kuulen, kuinka ulko-ovi aukeaa.

Mun sydän alkaa takomaan rinnassa, kun kuulen kaksi eri mies ääntä, joista kumpikaan ei oo mulle tuttu.

Mä harkitsen piiloutuvani, mutta juuri kun teen lopullisen päätöksen, niin näen suunnilleen ikäiseni jätkän tulevan keittiöön.

Sen silmät laajenee kun se näkee mut ja me tuijotetaan toisiamme, molemmat aika lailla kauhun vallassa.

Sen silmät ovat vihreät, vähän kuin myrkky. Sillä on yllään musta huppari, jonka huppu peittää sen hiukset.

"Colin", se jätkä huutaa ja keittiöön saapuu ehkä noin kolmekymppinen hämäräheppu.

Se näyttää kauhean pelottavalta ja peräännyn askeleen.

"Voi vittu", se kiroaa, kun se näkee mut.

"Moi?" sanon hiukan kysyvästi ja esitän, ettei mua pelota yhtään että kaksi random jätkää on meidän keittiössä.

"Mitä me tehään sille?" se kysyy eikä mulla jää epäselväksi ketä se tarkoittaa. "Tapetaan?"

"Mä en varmasti suostu tappamaan ketään", se nuorempi heppu ilmoittaa ja katsoo mua arvostellen.

Mä peräännyn lisää askelia. Mua pelottaa.
Mä olen ihan liian nuori kuolemaan, ainakaan näin.

"Se pystyy kertoa poliisille meidän kasvot", mies, jonka nimi taitaa olla Colin, toteaa.

Nuorempi näyttää miettiväiseltä.

"En mä kerro kellekkään yhtään mitään, jos te annatte mun olla", mä sanon anelevasti.

Colin katsoo mua paheksuvasti, se ei usko mua.

Mitä jos ne aikovat oikeasti tappaa mut?  Vilkuilen ympärilleni, mutten löydä ulospääsyä. He ovat suoraan edessäni ja jos käännyn taaksepäin, päädyn takaisin keittiöön.

Eikä se hyödyttäisi yhtään mitään, kun keittiöön menee vain yksi ovi.

Olihan siellä tietysti ruokahissi, joka menee yläkertaan, mutta en mä sinne mahtunut.

"Jos me otetaan se mukaan ja päätetään sitten mitä sille tehdään?" nuorempi ehdottaa ja Colin nyökkää.

Mä tuijotan niitä järkyttyneenä.

"Mä tota jään tänne", yritän vakuuttaa, mutta kumpikaan ei ota mua kuuleviin korviinsa.

Ne tulevat mun molemmille puolille ja mä yritän ottaa jalat alleni. En ole kuitenkaan tarpeeksi nopea, vaan Colin ottaa kiinni mun käsivarresta.

"Älä yritä karata", Colin sanoo uhkailevalla äänellä.

Nuorempi jätkä ottaa kiinni toisesta käsivarresta ja ne lähtevät kovakouraisesti retuuttamaan mua ulos. Yritän rimpuilla, mutta se ei hyödytä yhtään mitään.

"APUA!" mä huudan toivoen että Frank kuulisi.

"Apuaaaa!" mä toistan, mutta en saa vastausta.

Mä olen ihan paniikissa.

"Frank!" mä huudan anelevasti, mutta mun ääni vain kaikuu pitkin seiniä.

Tietysti se on juuri nyt puutarhan toisella puolella. Niinkun joka kerta kun yritän tehdä jotain kiellettyä, niin se kuulee kaiken. Sitten jos oon pulassa, niin se ei kuule vaikka kuinka huudan.

Kukaan ei kuule mua. Epätoivo iskee ja adrenaliini virtaa.

Mä potkin, yritän lyödä ja yritän purra. Mikään ei kumminkaan onnistu, vaan miehet saavat raahattua mut autoon.

"PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS!" mä huudan niille, mutta kumpikaan ei tottele.

Ne jättää mut takakonttiin muovipussien keskelle, jonne jään makaamaan sikiöasentoon.

"Antakaa mun jäädä", anelen, mutta kumpikaan ei vastaa.

Auto hurahtaa liikkeelle ja tunnen miten koti jää yhä kauemmas ja kauemmas taakse.

Alan nyyhkyttää epätoivoisena.