Mä en ole esine

Ei vitussa

"Ai että leikit vaan?" mä kysyn vihaisesti ja se pudistaa päätään.

"Älä käsitä väärin, esine..", se aloittaa, mutta en anna sen jatkaa loppuu.

"Mä en ole sun esine usko jo!" mä huudan sille. "Mä oon ihminen ja mulla on tunteet!  Sä et voi kohdella mua kun jotain esinettä, loukata miten ikinä haluat ja leikkiä mun tunteilla", mä selvennän sille vihaisesti.

Se avaa suunsa sanoakseen mulle jotain.

"Mä en oo sun omaisuuttas, enkä tuu koskaan olemaan, mutta mä oikeasti tykkäsin susta", keskeytän sen aikeen.

"Mä oikeesti tykkäsin susta ja sä vaan leikit mun tunteilla niinku mä en olis edes ihminen!" mä raivoan sille.

"Niin mäki tykkään susta just sen takia en halunnut et lähdet", se anelee epätoivoisesti.

"Sä oot itsekkäin ja ärsyttävin ihminen kenet oon ikinä tavannut", julistan.

"En mä tehnyt sitä pelkästään siitä syystä että et paljastaisi meitä vaan aloin oikeesti tykätä susta ja mä.." se yrittää.

"Miks mä uskosin sanaakaan?" mä kysyn. Se aukaisee suunsa, mutta sulkee sitten suunsa.

Sekään ei keksi yhtäkään syytä. Se astuu askeleen lähemmäs, mutta mä peräännyn.

Ovikello soi. Carter ja Colin vilkaisevat toisiaan säikähtäneinä. Mä oon niin raivoissani, ettei mua edes kiinnosta.

Mä menen avaamaan oven, Colinin kielloista huolimatta.

Avaan oven ja oon kasvokkain äidin kanssa.

"Mä tulin hakemaan sut kotiin", se ilmoittaa ja katselee mua.

"Mieluusti", mutisen ja kuulen Carterin pyytävän mua jäämään. En jaksa kuunnella sitä enää, en jaksa nähdä sitä enää.

Se särki mut.

Paiskaan oven kiinni ja seuraan äitiä limusiiniin.

Automatka kuluu hiljaisuudessa.

Miten Carter pysty tehä mulle niin? Mä aattelin että se välitti musta, mutta mä olin sille vain esine.

Ihmisarvoton.

"Satuttiko ne sua?" äiti kysyy ja mä pudistan päätäni.

Henkisesti kyllä.

"Mary on sitten kotona", äiti selittää mulle ja huokaisen.

Mary on rasittavin ihminen maailman historiassa. Se on vähän liiankin takertuvainen.

Sen vanhemmat ovat tosi läheisiä mun vanhempien kanssa, joten mä joudun sietämään sitä usein.

Musta tuntuu kuin olisin palasina. Ehkä Carterin kohtelu on vaan mun oma vika, en olis sille kuitenkaan koskaan tarpeeksi hyvä. Se ansaitsee paljon parempaa, paljon enemmän kun mut. Se saisi varmasti kenet vaan, miksi se kiinnostuisi kestäkään munlaisesta? Se ajatus tuntuu niin kipeältä. Se sattuu niin paljon. Mitä mun pitää tehdä, että olisin tarpeeksi hyvä?

Olisiko asiat toisella tavalla, jos olisin parempi ihminen?

Ajatus Carterista jonkun muun kanssa sattuu. Sattuu ihan liikaa, enkä mä tiedä miten hallita sitä kipua.

"Onko kaikki hyvin?" äiti kysyy, kun limusiini kaartaa kartanomme pihaan.

"On", valehtelen sujuvasti, eikä se epäile mitään.

Me mennään sisälle ja äiti pakottaa mut istumaan sohvalle.

"Eli ensinnäkin, sä ryöstit meiltä, joka on todella vakava rikos, mutta koska oot meidän oma poika, niin selviät ilman rangaistuksia. Ehdot kumminkin ovat, että menet naimisiin Maryn kanssa etkä mene enää kaidalle polulle tai tapaa niitä öykäreitä."

"Maryn kanssa?" kysyn nielaisten ja äiti nyökkää.

Pelkkä ajatuskin oksettaa ja saa mut voimaan pahoin. Ajatus musta seisomalla alttarilla Maryn käsipuolessa.

Yök.

"Mä oon itseasiassa homo", pamautan.

"Älä nyt höpsi, oot vaan saanut vääriä vaikutteita", äiti selittää turhautuneena.

"Eikun mä oon varma että tykkään pojista", selvennän ja se naurahtaa.

"Will kulta, homot on yhteiskunnan pohjasakkaa, ihan erilaisella tasolla kun me ylväät", äiti selittää hymyillen.

"Haista paska!" mä karjaisen sille ja se katsoo mua järkyttyneenä.

"Sä nait Maryn ja sillä selvä! Sut on selvästi aivopesty väärin", se mutisee ja mä kiroan.

Kiroan kaikki kirosanat mitä vaan keksin ja huudan ne niin kovaa, että äiti säpsähtelee.

"Nyt riittää Will, sä saat luvan naida Maryn ja lopettaa tommoset homo hömpötykset."