Mä en ole esine

Et oo tosissas

"Esine, herää", Carter mumisee äkäisenä ja ravistelee mua.

"Mulla on nimikin", mutisen vielä puoli unessa. Avaan silmäni ja räpyttelen silmiäni kirkkaalle valolle. Kohtaan Carterin myrkynvihreän katseen.

"Colin ei hirveesti tykännyt kun päästin sut mun sänkyyn", Carter kertoo ja vetäsee peiton mun päältä.

Mulkoilen sitä.

"Eli muutan takasin kellariin?" kysyn irvistäen, mutta yllätyksekseni Carter pudistaa päätään.

"Mä sain sen suostuteltua tähän ratkaisuun", se sanoo virnuillen.

"Miks sä sit herätit mut?" mutisen kärttyisenä ja yritän ottaa peittoa sen kädestä.

"Ruoka", se vastaa yksiselitteisesti ja tiputtaa peiton lattialle. Se kävelee keittiöön ja mä seuraan sitä.

"Mee olohuoneeseen", se käskee.

Mä seison paikallani ja tuijotan sen mustia hiuksia.

"Mee olkkariin niin saat ruokaa", se toistaa ja mä kävelen olkkariin.

Istahdan varovaisesti nuhjuiselle sohvalle.

Se tuo mulle lautasen, missä on kanaa ja riisiä.

"Eikö oo ruokapöytää?" mä kysyn hämmentyneenä ja se puhdistaa päätään.

Meillä on kotona ruokasalikin erikseen, mutta täällä ei ole edes pöytää. En kuitenkaan kysele mitään, mulla on kamala nälkä.

Ahmin ruuan nopeasti.

"Haluutko sä lisää?" se kysyy ja mä nyökkään varovasti.

Mä en ymmärrä miksi se yhtäkkiä käyttäytyy mukavemmin mua kohtaan. Mulla on epäilys, että se suunnittelee jotain.

Carter tuo mulle lisää ruokaa ja katselee, kun syön sitä.

Kun saan syötyä Carter lähtee tiskaamaan astioita ja jättää mut yksin olohuoneeseen. Mä en kumminkaan yritä karata, vaan istun yksin sohvalla.

Täällä mulla on sentään yöpaikka ja olen niin vihainen vanhemmilleni etten halua palata kotiin.

Carterin saatua tiskattua, se kömpii sohvalle mun viereen ja laittaa telkkarin päälle.

"Oliko hyvää ruokaa?" se kysyy ja mumisen vastauksen.

Kotona on paljon parempaa, mutta en halunnut iskua naamaan valittamisesta.

Me istutaan sohvalla hiljaisuuden vallitessa, kun yhtäkkiä Carter nousee ylös.

"Colin, me lähdetään ulos!" Carter ilmoittaa kovan ääneen ja Colin tulee huoneeseen.

"Ulos?" se toistaa otsa rypyssä.

Samaistun Colinin hämmennykseen.

"Joo ulos", toteaa Carter tyynesti.

Colin empii hetken ja nyökkää sitten. Se selvästi luottaa Carteriin. Ehkä enemmän kun sen pitäisi, mitä jos vaikka karkaan?

Silloin Colin syyttäisi Carteria ja Colinin luottamus katoaisi.

Äkkiä minulle tuli huono omatunto karkausyrityksistäni.

"Noniin tules esine niin lähdetään ulos", Carter hoputtaa ja kiskoo mua olkavarresta.

"Mä en ole mikään esine", ärähdän, mutta se ei kuuntele. 

Se taluttaa mua kohti keittiötä, enkä mä edes jaksa rimpuilla. Me kävellään keittiön läpi eteiseen.

"Mulla ei oo kenkiä mukana jos satut muistamaan", huomautan, kun se alkaa sitomaan kengännauhojaan.

Se nostaa katseensa kengistään ja heittää mua kohti lenkkarit.

Laitan ne jalkaan ja jään tuijottamaan niiden nauhoja.

"Mä en osaa sitoa kengännauhoja", selitän ja Carter katsoo mua turhautuneena.

"Et oo tosissas?" se kysyy huokaisten.

"Palvelijat sitoo mun kengännauhat", mutisen ja välttelen sen katsetta.

Se kiroaa itsekseen ja kumartuu sitomaan mun kengän nauhat.

"Nää on liian isot", valitan, kun se saa kengännauhat sidottua. Kokeilen kävellä pari askelta ja kengät tuntuu yhä epämukavemmilta ja isommilta joka askeleella.

"Meillä on eri kengänkoko", Carter vain toteaa ja avaa oven.

Se taluttaa mut ulos ovesta ja vedän syvään henkeä. Ihanan raikasta ilmaa. Vedän happea sisään ja puhallan ulos. Tunnen olevani taas elossa ja täynnä energiaa.

Carter katselee mua huvittuneena. Se ei ilmeisesti ymmärrä minkälaista on olla niin kauan neljän seinän sisällä.

Se taluttaa mua eteenpäin.

"Minne me mennää?" kysyn siltä ja se virnuilee.

"Huutokauppaan sut", se ilmoittaa ja mä tuijotan sitä järkyttyneenä.

Minuun iskee järjetön pelko. En todellakaan halua mieshuoraksi kellekkään vanhalle miehelle.

Alan rimpuilemaan.

"Rauhotu, se oli vitsi", Carter nauraa ja mä mulkoilen sitä.

Ei siitä ikinä vois tietää.

"Sitä paitsi sä oot mun", se kuiskaa mun korvaan. En vastaa sille.