Epätuhkimo

Luku 1

Enkelin siivet. Hänellä oli enkelin siivet selässään. Ei oikeilla paikoillaan lapaluiden päällä, vaan alaselässä häntäluun molemmin puolin. Sormenpääni pistelivät halusta koskettaa ja seurata peukalollani pehmeästi ruskettuneeseen nuoreen ihoon pinttyneitä tummia ääriviivoja ja varjoja. Olin noiden siipien lumossa.

Pystyin jo tuntemaan toisesta elämästä kumpuavan lämmön sekoittuvan omaani, kun vartalo, johon siivet olivat kiinnittyneet, äkkiä liikahti; korjasi asentoaan unessa. Vedin käteni pois viime hetkellä – vain millimetrejä ennen ihohuokosten kohtaamista – ja lumous purkautui ja haihtui hämärän huoneen tunkkaiseen ilmaan. Todellisuus tavoitti aamusta turrat aivoni. Irrotin katseeni vastahakoisesti nukkuvasta, alastomasta vartalosta.

Peitto oli potkittu jalkopäähän ja retkotti puoliksi lattialla. Löysin omat bokserini lattialla hajallaan lojuvien vaatteiden janan päästä. Sitten tulinkin toisiin ajatuksiin ja kääriydyin pelkkään aamutakkiin.

Vaatejana kiemurteli muutaman metrin verran makuuhuoneen ovelle saakka, missä janan päätä piti valkoinen, minulle kuulumaton lyhythihainen. Se oli kliseinen kuva jokaisesta romanttisesta komediaelokuvasta onnistuneen baari-illan jälkeen. Ainoa ero oli, että yleensä tuollaista iltaa seurasi aamiainen sänkyyn ja rakastuminen ja onnellinen loppu, ei arkipäivä ja päänsärky.

Hiivin ryppyisten vaatekappaleiden yli sängyn toiselle puolelle. Katsoin vielä kerran rauhallista nukkumista. Tältä puolelta näin hänen kasvonsa, ja vaikka oli lähes pilkkopimeää, pystyin erottamaan kauniin miehen yleiset piirteet: erottuvat poskipäät, pitkä leuka ja suora, vaikkakin jokseenkin suuri, nenä. Vaaleat ripset värisivät unen voimasta, mutta paksut kulmat rehottivat tyynenä. Otsassa oli ryppyjen alkuja, mutta ne olivat vain merkki vuosien tupakoinnista, ei vanhenemisesta. Ei – hän oli selvästi muutaman vuoden nuorempi kuin minä. Ei liian nuori, mutta tavallista viattomampi.

Sitten vedin raskaat mustat verhot syrjään voimakkaalla eleellä. Tasainen hengitys ja tuhina keskeytyivät syvältä kurkusta kumpuavaan kuivaan ärähdykseen. Olin toivonut kirkasta auringonsädettä – se olisi sopinut tilanteeseen paremmin – mutta harmaa kirkkauskin teki tehtävänsä ja sai nukkumasta heränneen silmät kurtistumaan.

Kun hänen silmänsä viimein tottuivat yllättävään valoon, ja ennen kuin hän ehti valittaa ääneen, olin jo puolessa välissä olohuonetta matkallani kohti keittiötä asunnon toisessa päässä.

Kahvi porisi keittimessä, joka piti inhottavaa raksuttavaa ääntä. Pidin kädelläni kiinni kahvinpurut sisältävää säiliötä. Minun oli ollut tarkoitus ostaa uusi jo ainakin kaksi viikkoa, mutta en ollut vieläkään saanut sitä aikaiseksi. Toisella kädelläni nojasin keittiötasoon, ja tuijotin ovea suoraan vastapäätä. En antanut katseeni harhailla, vaikka minun teki mieli tarkistaa, etteivät lattialaatoilla kipristelevät varpaani olleet muuttuneet sinisiksi.

Ruskea lainehtiva pää kurkisti esiin. Hitain elein, silmiään hieroen ja häpeilemättä sitä seurasi ruumis, jonka peitoksi vaatteet eivät vieläkään olleet löytäneet. Vartalo oli nuorekkaampi kuin kasvot: leveäharteinen, selkeästi ruumiillisen työn muokkaama ja luonnollisesti hoikka.

Välillämme oli vain pienen kolmion olohuone; sohva, sohvapöytä ja nojatuoli. Tummanruskeat silmät katsoivat minua leikkisä pilke unihiekan täyteisissä silmänurkissaan. Käteni puristui tiukemmin vasten pöydän kulmaa, ja keskityin katsomaan häntä kasvoihin, en muualle.

"Tuossa on sinulle pyyhe, jos haluat peseytyä ennen kuin lähdet", sanoin ilme värähtämättä, ja osoitin kohtisuoraan välissämme pitkittävän sohvan reunalla roikkuvaa riepua.

Käännyin vakaasti, hartiat jännittyneenä vain sen verran, että itse tunsin sen, ja otin kahvinkeittimen yläpuolelta hyllystä ison mukin. Poika mutristi huuliaan, ja katsoi minua huoneen poikki koiranpennun silmillään.

"Huomenta sullekin, päivänsäde".

Hän pujotteli pitkillä säärillään ohi nojatuolin, sohvapöydän ympäri ja kurotti ottamaan tukea sohvan selkänojasta ja hyppäsi sen yli sulavasti.

Meidät erotti enää vain kuultava ruokapöytä. En voinut olla huomioimatta kissaa pöydällä.

"Etkö löytänyt vaatteitasi, vai mistä on kyse?".

Poika virnisti voitonriemuisesti ja kohautti olkiaan.

"Olen ekshibisionisti".

Kohotin kulmiani merkitsevästi. En aikonut lähteä huumoriin mukaan.

"Se tarkoittaa, että tykkään-"

"Tiedän kyllä mitä se tarkoittaa. Nyt ota edes tuo pyyhe, ennen kuin nolaat itsesi täysin", keskeytin pojan selityksen.

Hän tuhahti, ja vastahakoisesti kiersi pyyhkeen lanteilleen. Sitten hän loi minuun uhmakkaan katseen ja vetäisi yhden neljästä keittiönpöytää ympäröivästä tuolista alleen, ja ojensi jalkansa viereiselle. Pöytä siirtyi siististä suorasta asennostaan muutaman sentin vinoon, ja irrottautui ikkunalaudasta rojahduksen voimasta. Tyhjän omenakorin vieressä oli hätäisesti taiteltu ryttyinen sanomalehti eiliseltä. Pitkät sormet silittivät sivut auki, ja venytellen hän alkoi selaamaan sivuja. Olkapäiden selkeät lihakset supistelivat ihon alta, ja verisuonet tulivat pintaan ranteisiin, vasemman ranteen musteenkin läpi. Ranteen sisäsyrjälle päättyi viiden senttimetrin pituinen risti, jonka ympärillä oli kukkia ja köynnöksiä.

Rapinaa, raksutus ja kahvin liplatus. Tuijotin keittiössä istuvaa vierasta, joka kehottamatta oli kuin kotonaan. Poika näytti uppoutuneen johonkin uutiseen ja hänen kulmiensa väliin oli ilmestynyt uusi kurttu.

Purin hampaitani yhteen ja korjasin asentoani ryhdikkäämmäksi.

"Mulla ei ole aikaa leikkiä kotia, mulla alkaa työt."

Poika loihti kasvonsa esittämään loukkaantunutta.

"Etkö tarjoo ees aamukahvia? Hyvä isäntä tarjoaa aina kahvia onnistuneen illan jälkeen", hän mairitteli. Leikitteli, pilaili tilanteella. Hän paljasti valkoiset hampaansa koreaan hymyyn ja poskiin ilmestyivät hymykuopat, molemmille puolille. Poika käytti selvästi vahvuuksiaan hyväkseen. Ne eivät kuitenkaan uponneet minuun.

Kahvinkeitin suhahteli ja musta pinta tasaantui. Päästin irti säiliöstä, joka räpsähti saman tien auki, ja kaadoin koko pannun sisällön suureen kuppiini. Viesti taisi mennä perille, kun ennen tekaistua huvittuneisuutta hänen kasvoillaan kävi oikea pettymys. Vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa oikeasti näkemättä sitä.

"Sulla on kymmenen minuuttia aikaa", sanoin ja osoitin kulman taakse. "Kylpyhuone on heti vasemmalla".

Poika punnitsi vaihtoehtojaan, mutta päätti vielä kerran kokeilla onneaan.

"Kyllä mä vähemmälläkin ymmärrän, ei tää oo mun eka yhden illan juttu", poika aloitti. Maski oli laskeutunut ja ironia kadonnut äänestä. Hän katsoi minua silmiin ja hymyili varovasti. "Mä vaan oikeesti toivoin, että tän ei ois tarvinnut jäädä semmoseks. Mä luulin, että säkin tunsit sen eilen."

Äänestä kuului vilpittömyys, joka sai minut melkein katumaan tylyä aamuherätystä. Melkein.

"Valitan."

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja lyhyydessään tuo sana oli tarpeeksi pistävä isku pojan egolle. Hän keräsi esityksensä palaset ja yritti loihtia mahdollisimman neutraalin ilmeen. Hän matki ryhdikkyyttäni ja veti suunsa epäaitoon, liioiteltuun mutruun.

"Yhdeksän minuuttia", jatkoin vielä ja nyökkäsin vessan suuntaan.

Poika huokaisi dramaattisesti peittääkseen haavoittuvaisuutensa, ja lähti lampsien osoittamaani suuntaan. Katsoin hänen ja hänen siipiensä perään, ja pudistelin päätäni tämän ymmärtämättömyydelle. Kerrassaan kummallinen poika.