Epätuhkimo

Luku 3

Jätin apteekin taakseni ja ajoin ruokakaupan kautta kotiin. Omaksi onnekseni elin vaatimattomasti, säästäväisesti ja yksin, joten ostoksien kantaminen seitsemänteen kerrokseen ei tuottanut vaivaa. Käytin aina portaita, koska vihasin kerrostalojen hissejä, ne olivat aivan liian ahtaita ja tunkkaisia.

Uudet mustat nahkakenkäni ovat likaantuneet, joten heitin ne vessaan illalla hoidettaviksi. Pikaisen pyörähdykseni holtittomuus sai minut melkein törmäämään oveen käytävän toisella puolella, ja sävähdin. Heitin polvipituisen kangastakkini naulakkoon muiden mustien takkien joukkoon ja heitin avaimet eteisen pöydän virkaa pitävälle Ikean nelijalkaiselle tasolle.

Kun sain aseteltua uudet pulleat omenat pöydälle, huomasin kassin pohjalla vielä jotain. Värikäs putkilo, jonka kyljessä hymyili pulleaposkinen tyttö harvoilla hampailla. Muistin marketissa takanani jonossa irvistelleen hörökorvaisen poikalapsen, joka rimpuili äitinsä otteessa, näytti kieltään koko loppujonolle ja talloi kiiltävät kenkäni. Pakattuani omat ostokseni heitin laukkuuni liukuhihnalta vielä saippuakuplat.

Omenoiden vieressä oli edelleen se sama lehti, avoinna mielipidepalstan kohdalta. Kolumni kertoi miesten kokemasta väkivallasta. Sen medianäkymättömyydestä, maskuliinisuudesta, miehisyydestä ja sukupuolirooleista.

Helisytin putkiloa, ja helskeet kaikuivat takaisin kiviseinistä. Asunto tuntui entistä kolkommalta. Joka nurkka oli täynnä muistoja, jotka eläväisessä täyteläisyydessään muistuttivat tämän hetken karusta hiljaisuudesta. Kokonainen seinä oli suuria alastomia ikkunoita vieri vieressä, melkein lattiasta kattoon, ja niiden välissä läpinäkyvä ovi parvekkeelle, mutta silti tunsin rintani puristuvan ahtaudesta.

Keittiön ja olohuoneen erotti vain pieni pätkä seinää luoden suuren tilan tehdä mitä huvittaa, mutta silti tuntui kuin ei olisi tilaa tehdä mitään. Televisionkin olin vienyt pois, mutta sen jäljet pystyi vielä erottamaan makuuhuoneenoven vierestä tummemman valkoisena laatikkona. Huonekaluissa oli mustaa, harmaata, ruskean sävyjä mutta lisäksi tarpeeksi valkoista, joka heijasti valoa kilpaa seinien kanssa.

Ainoa oikeasti tukala tila oli eteiseen johtava käytävä, jonka läpi melkein juoksin joka kerta, niin kuin äsken maito ja munat hölskyen. Ainoa oikeasti kolkko ja surullinen huone oli tuo huone märkää nahkaa haisevan huoneen vastapäätä.

Istuin narahtavaan, hennosti edes ja taakse keinuvaan kirpputorilöytööni. Olin raahannut ruskean nahkatuolin vaaleamman pähkinäisen, täydellisen neliönmuotoisen maton päälle kolmelta aamuyöstä viime kesäkuussa. Olin kantanut sitä melkein kymmenen korttelia selässäni saatuani ajatuksen vain yhden viskilasillisen jälkeen. Halusin tuolin ja löysin sen. Tiesin mitä halusin, löysin ja sain sen. Oloni oli ollut voittamaton.

Vajosin tuolilla alaspäin, alaspäin, kunnes jalkani olivat polviaan myöten sohvapöydän alla ja lapaluuni pidättelivät alaruumistani muutaman sentin korkeudella lattiasta. Helistelin purkkia ja koko ruumiini heilui mukana. Kohottauduin olkapäideni varaan saavuttaakseni tasapainon ja puhalsin elämäni ensimmäiset kuplat kohti matalalla roikkuvaa kolmetötteröistä kattolamppua. Sen olin ostanut samaan aikaan liian kalliilla hinnalla sohvani kanssa. Sohva oli vielä kovempi ja epämukavampi kuin tämä tuoli.

Tuijotin eteeni rakennusten kattojen yli horisonttiin asti. Näkymä oli henkeäsalpaava. Talojen kattojen päällä usvaista siniharmautta, joka loi kontrastin moniväristen pitkälle jatkuvien ja korkealle kurottavien puurivien kanssa. Auringon säteet loistivat violetteina monilukuisten pilvien reunojen läpi. Lintuparvi lensi auramuodostelmassaan kaukaisuuteen edustaen mitättöminä maallisina taivaan suuruutta ja vapautta. Pohdin pojan käden tatuointia. Kuvitteliko hän, että tuon toisella puolella voisi olla jotain vielä kauniimpaa?

Kun saippuapullo oli tyhjä, auringosta puolet peittyi jo rakennusten taakse ja istuin nyt kokonaan lattialla kädet sylissäni, leuka tahmaisella pöydällä, jonka vasta nyt huomasin olevan juuri sopivan korkuinen.

Minua suretti menetettyjen kuplien kohtalo. Ne eivät millään olleet pysyneet kasassa vaan joka kertaa poksahtaneet, pärskähtäneet ja kadonneen kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Joka kerta toivoin sillä kertaa käyvän toisin, mutta joka kerta kuplat toistivat väistämätöntä kohtaloaan.

Poks. Ja kupla muuttui tähtipölyksi.

Silloin, tai kenties joskus tunnin päästä, ovikello soi. Enkä voinut peittää ihmetystäni, kun oven takaa paljastui tuttu korni, mutta tällä kertaa hieman nolostunut virne.

"Ennen kuin lyöt ton oven mun naamaan ja soitat poliisit paikalle stalkkaamisesta, niin kuuntele mua".

Kullanruskeat laineet näyttivät siistimmiltä huolimattomasti taaksepäin vedettyinä, vaikka paksut hiukset eivät millään tahtoneetkaan pysyä paikoillaan vaan osa roikkui poskipäillä. Hänellä oli yllään sama musta nahkatakki kuin lähtiessään vihreän villapaidan päällä. Kädet olivat polvista avonaisten pillifarkkujen taskussa, ja mustien merkkitennareiden nauhat olivat mustuneet käytöstä. En voinut olla huomaamatta, että jostain syystä tuo surkea asukokonaisuus näytti hänen päällään paremmalta kuin puhtaat vaatteet normaalilla kaduntallaajalla.

Olin tunnistavani odottamatonta vaivaantuneisuutta hänen eleissään.

"Lupaan kuunnella, mutta varmaan silti soitan", vastasin. Yllätin itsenikin pienellä huumorinsävyllä. Tunsin, että pojalla oli oikeasti jotain sanottavaa tällä kertaa, enkä halunnut lisätä vaivaantuneeseen ilmapiiriin.

"Katsos kun mä luulen, että mä jätin mun sormuksen tänne. Enkä mä muuten olis vaivautunut tänne asti yhen rihkaman perään, mut...se on tavallaan aika tärkee mulle".

Poika virnisti vaaleanpunaiset huulensa itseironiseen vinoon hymyyn ja kopautteli kantapäitään sopertaessaan selitystään.

"Odota siinä, niin käyn katsomassa".

Pieni egonkolautus oli kenties tullut tarpeeseen pojan palauttamiseksi maan pinnalle aamulla, ja ehkä se oli saanut tämän muutoksen aikaan pojassa. Hän ei keikaillut eikä saanut minua ylikuumenemaan ärsytyksestä, vaan läpi paistoi jopa pieni epävarmuus. Tai ehkä – todennäköisesti – hän oli aamulla vain yrittänyt saada jyllääville hormoneilleen tyydytystä, vaikkakin epäonnistunein keinoin.

Aamusiivoukseni yhteydessä olin kyllä löytänyt tuon sormuksen. Se oli kiinni pellavahapsuissa paidassani, alkoholin ja intohimon täyttämän illan tarraama. Jätin sen vaatekomeron tai yöpöydän päälle aikomuksenani heittää myöhemmin pois. Se oli hopeasta väännetty, ja sitä koristi iso pyöreä ametisti.

"Kiitos", poika sanoi. Hän ei irrottanut katsettaan violetista kivestä laittaessaan sen oikeaan keskisormeensa kahden muun sormuksen; paksun hopean mustilla reunuksilla ja ohuemman mustan teräksisen; väliin. Hän näytti unohtaneen olemassa oloni ja kenties omansakin tuijottaessaan sormeensa. Uteliaisuus vei minusta voiton.

"Miksi se sitten on niin tärkeä?".

Arvioin päässäni sormuksen arvoa. Se ei voinut ollut paljoakaan.

Siinä samassa, kun ruskeat silmät syttyivät viekkaaseen pilkkeeseen, tajusin harha-askeleeni johtaneen minut ansaan.

"Jos todella haluut tietää, niin lähe mun mukaan. Mennään ajelulle."

Ja jostain syystä kaappasin avaimet taskuuni, takin hartioilleni ja kävelin pojan hämmästyneen naaman ohi käytävään. Ehkä tuo sormus oli todella herättänyt mielenkiintoni, mutta päällimmäinen ajatukseni oli, että jos en lähtisi, tukehtuisin. Lisäksi rinnassani poltti pieni toivonkipinä siitä, että matkan varrella vastaan tulisi tarpeeksi korkea silta, jolta taas harjoitella täydellistä pellehyppyä.