Epätuhkimo

Luku 4

"Siksi Jumala on jättänyt teidät häpeällisten himojen valtaan"

(Room. 1:26)

Nuorukainen oli parkkeerannut alaovelle ihan kunnioitettavan auton, mustan BMW:n, mutta sen lokasuojat olivat mudan peittämät, aivan kuin sillä olisi juuri ajettu rallia kaatosateessa. Aikaisemmin iltapäivällä oli ollut muutama kuuro, mutta en keksi missä tai minkälaisessa tilanteessa hän sai autonsa tähän kuntoon.

En kuitenkaan kysynyt asiasta, edes näyttänyt miettiväni asiaa, saati katsonut lokasuojia sekuntia pidempään, vaan pojan avatessa minulle ylidramaattisesti pelkääjänpuolen oven, istuin sisään. Sieraimiini lehahti heti tupakan haju, joka oli yritetty peittää tunkkaisilla ilmanraikastimilla. Se muistutti minua hänen tuoksustaan, joka oli samalla tapaa minttupastillien epätoivoinen yritys peittää terva ja savu. Pieni käärö povitaskussani poltteli, kutsui minua. Hän istui viereeni väreillen samaa lämpöä, kuin aamulla, väläytti minulle hymykuoppiaan itsetyytyväisenä, ja lähdimme matkaan.

Ilta oli kaunis. Joki, joka virtasin kaupungin läpi, välkkyi vasemmalla tyynenä, kelluvien lehtien peittämänä. Katuvalot olivat varmaan juuri syttyneet, ja suhahtivat ohi kuin tulikärpäset viileinä öinä yhä nopeampaa ja nopeampaa. Ajoimme kohti laskevaa aurinkoa, poika käänsi radion päälle ja mieleeni nousi mielikuva minusta juomassa tequilaa kuskin karvattomasta, sileästä navasta. Vilkaisin yläpeilistä pojan villiä hiuspehkoa ja v-kaula-aukkoa. Huomasin jonkun välkkyvän viimeisten auringonsäteiden loisteessa.

Käännyin katsomaan poikaa, ja hän tulkitsi heti kysyvän ilmeeni. Hän piti toisen käden ratilla, ja otti toisella korun sormiensa väliin.

"Sua näyttää kiinnostavan mun korut?"

Poika yritti kai ymmärtää ajatuksenjuoksuani, mutta ei millään pysynyt perässä, mikä sai toteamuksen kuulostamaan kysymykseltä ja kysymyksen epäröivältä tunnustelulta. Hän tunnusteli, oli varovainen siltä varalta, että hänen ojentaessaan kättään vastassa olisi jyrkkä seinä. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että minua myös kiinnosti toisen ajatukset.

"Oletko sä kovinkin uskovainen?" minä kysyin. Annoin seinän joustaa.

Poika kohautti harteitaan, mutta ei sen näköisenä, ettei tahtoisi puhua aiheesta, tai ei tiennyt mitä vastata, vaan pelatakseen itselleen aikaa harkita vastaustaan. Hän tuijotti tietä, kokosi ajatuksiaan ja pyöritteli ristiä ketjun ympäri. "Mä oon aina uskonut."

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hänet oli kasvatettu niin, ei tiennyt muuta. Ei edes sitä, oliko oikeassa.

"Entä sä?"

Se oli minun merkkini kohauttaa olkiani. Mutta minulla kesti kauemmin vastata.

"On vaikea uskoa", oli kaikki, mitä sain koottua ajatuksistani.

Poika nyökytteli päätään osoittaen hypoteesini oikeaksi, tai ehkä vain koska ei halunnut väitellä juuri nyt, pitäen katseensa tiukasti tiessä. Hän mietti taas. Risti teki voltteja yhä nopeampaa tahtia.

"Kyl mäkin joskus epäilen", hän viimein tunnusti. "Etenkin joskus teininä. Jotkut on vaan niin paskoja kristittyjä, että miettii onko uskonto lopulta vaan joku aivopesun tuotos tai tekosyy".

"Tekosyy?"

"Niin. Tekosyy tehä mitä huvittaa. Valita mitä asioita uskoo ja mitä ei – mikä sopii omaan elämään ja mikä ei – ja jotenkin saada kaikki käännettyä uskon asiaks, Jumalan tahdoks tai Jeesuksen sanaks – moraalista välittämättä".