Naamiotanssia

5. McK's

Pakkasin aina tavarani mahdollisimman pieneen tilaan. Kuitenkin lähtiessäni ulos kotiovestani kohti McK's-kahvilaa ottamaan työni vastaan, minusta tuntui että repussani oli mukana valtava muuttokuorma. Repun pohjalla olivat tanssikengät ja hame. Trikoot ja itse tanssiasu olivat muiden vaatteideni alla. Onneksi balettiin tarvittavat vaatteet olivat tiukkoja, ne eivät näyttäisi hassuilta farkkujen ja valkoisen kauluspaidan alla. Ulkonäöllisesti olin koittanut panostaa parhaani mukaan. Olin letittänyt hiukseni ranskalaiselle letille, osasyynä myös se että saisin peruukin nopeammin päähän. Peruukin olin yrittänyt pakata reppuun mahdollisimman hyvin, ettei se menisi sekaisin. En halunnut myöhästyä tunnilta yhtään enempää kuin mitä tulisin muuten myöhästymään, enkä halunnut että aikaani kuluisi liikaa yhden peruukin selvittelyyn.

Olin lähtenyt ajoissa kävelemään McK'sille. Matka ei ollut liian pitkä käveltäväksi, enkä luottanut busseihin tarpeeksi, jotta olisin mennyt bussilla. Onnekseni ulkona ei ollut kovinkaan lämmintä. Olisin muuten läkähtynyt kerrospukeutumiseni seurauksena.

McK's on pieni ja kotoisa kahvila. Olen käynyt siellä pariin otteeseen ja musta kahvi on kyllä kieltämättä täällä parhaimpia mitä olen juonut. Isäni piti kovasti kahvista. Olen varma, että hän laittoi välillä aamutokkurassa kahvinsa vahingossa tuttipullooni, mutta hän ei ole suotunut vielä toistaiseksi koskaan myöntämään sitä. Äitini puolestaan oli enempi teen perään. Vihreä tee on hänen mielestään se ainoa oikea, itse pidin enemmän perinteisestä mustasta.

McK's oli aivan katutasolla. Sen ikkunaverhot olivat tummanvihreät ja koko paikka vaikutti kotoisalta. Kello oli juuri sopivasti kaksikymmentä yli viisi. Paikalla olisi pitänyt olla vasta puolelta. Olin lähtenyt harkitusti hieman etuajassa. Minä en myöhästyisi baletista. Paulinen rooli ei kärsisi.

Kävelin kassalle, koska kahvilan puolella ei ollut juuri sillä hetkellä muita työntekijöitä kuin kassalla häärivä poika.

"Hei!" aloitin reippaasti. Niinhän sitä pitikin. Ainakin sitä koulussa oli useasti painotettu. Kun noudat työpaikkaa, vaikuta reippaalta. Jotain opettajien paasauksesta oli ilmeisesti ainakin jäänyt korvieni väliin. "Olen Savannah Harrison. Etsin Evan McKinskeytä. Tulin keskustelemaan työpaikasta", se kuulosti fiksulta. Tiskin takana oleva poikakin otti asian hymyillen vastaan. Hyvä minä.

"Se tulee ihan just. Kävi hakemassa tarvikkeita huomiselle yheltä maatilalta. Eiköhän se kohta tuu. Istu alas oottamaan", poika sanoi ja nyökkäsi nurkkapöytää kohti. Hän vaikutti ihailtavan rauhalliselta. Poikia tuntui sittenkin olevan myös muunlaisia kuin villi Frank, johon olin viime aikoina erityisesti tottunut. Tällä kaverilla tosin oli siniharmaat silmät, mikä sekin oli vaihtelua kovin moneen tapaamaani ruskeasilmäiseen nähden.

Iloista puheensorinaa kuului jostain tiskin takaa. Minä vilkuilin vain kelloa. 17:31. Minunhan pitäisi jo olla ahdettuna johonkin kämäiseen toimistoon neuvottelemassa työehdoista. Ei sillä, normaalisti en olisi stressannut näin paljoa minuutin viivästymisestä, mutta kun vaakalaudalla oli Paulinen identiteetti, hermot kyllä kiristyivät.

"Hei, McKinskey soitti. Se juuttui ruuhkaan ja pahoitteli myöhästymistään, sanoi tulevansa vartin päästä", kassalla ollut poika tuli täsmentämään minulle hetken kuluttua. Pirut! En millään ehtisi tunnille, jos McKinskey saapuisi paikalle vasta kymmentä vaille kuusi. Ehkä Pauline joutuisi nyt kärsimään. Anteeksi.

"Okei, ei siinä mitään", hymyilin. Hymyile ja vaikuta rauhalliselta ulospäin. Jos kukaan ei näe sisäistä vuoristorataasi, olet jo puoliksi pelastettu. Äidin ohjeista oli selvää hyötyä nyt. Jokin keino oli pakko keksiä. Paulinen identiteetti ei tulisi kaatumaan jonkun ruuhkan takia.

"Pahoittelen kovasti sitä myöhästymistä. Haluaisitko kahvia tai jotain ootellessas?" poika kysyi. Hän teki selvästi vain työtään, mutta taitava hänen oli pakko olla. Hänen koko olemuksensa säteili sitä iloisuutta, jota juuri nyt kaipasin.

"Ei kiitos", sanoin. Se oli tavallista surullisempi sanafraasi. Jouduin hyvästelemään ilonlähteeni hetkeksi tämän kadotessa kassan takana olevaan keittiöön. Harmillista.

Kelo tikitti tikittämistään.

Vartti oli kulunut ja kello näytti jo varttia vaille kuutta. Tein henkistä kuolemaa. Onneksi se kahvipoika tuli pelastamaan päiväni kertomalla, että McKinskey oli vihdoin saapunut, jes! Poika vei minut sokkeloisia käytäviä pitkin takana olevan toimistotilaan, jossa oleva yksinäinen toimistopöytä oli täynnä papereita.

"Päivää, neiti Harrison otaksun", herra McKinskey aloitti. Nyökkäsin hänelle ja ojensin kättäni kätelläkseni.

"Päivää. Voitte kutsua ihan vain Savannahiksi", sanoin.

Papereiden läpikäyminen oli pitkä ja puuduttava prosessi. Osa syy siihen taisi olla se, että vilkuilin kello hieman liian usein. Kello kiirehti aivan liian nopeasti. Miksei se ikinä mennyt hitaasti, silloin kun pitäisi?

"Neiti Harrison, kaikki hyvin?" McKinskey kysyi. Minä vastasin myöntävästi. Hän oli selvästi huomannut nopean kellon vilkuiluni. Eihän siinä oikeastaan ollut mitään hätää, jos myöhästyisin, saatoin vain pahimmillaan tuhota Paulinen täydellisen täsmällisen persoonallisuuden. Ehkei kukaan huomaisi, mutta se kaivelisi silti mieltäni. Pauline ja Grace pitäisi pitää mahdollisimman uskottavan oloisina. Kukaan ei saanut tietää, että tanssin. Ei kukaan.

Tunnin skippaaminen olisi ollut hyvä ratkaisu. Sen Pauline olisi ehkä voinut hyvällä syyllä tehdäkin, mutta oma luonteeni tuli vastaan siinä välissä. Minähän menen tanssimaan, kun siihen tilaisuus tarjotaan.

Saimme paperit vihdoin tehtyä ja sovittua työajoista. Kello oli 18:20. Hienoa, minulla olisi kymmenen minuuttia aikaa olla valmiina tanssistudiolla. Pelkkään kävelyynkin menisi puoli tuntia. Bussitkin olisivat luultavasti minua vastaan tänään. Ajoissa ehtiminen ei ollut missään todellisuudessa mahdollista.

Toimiston oveen koputettiin. Sama poika, joka oli aiemmin tarjoillut minulle kahvia, astui sisään. "Hei, iskä. Mä lähen nyt. Otin omaan auton takapaksiin jo osan niistä kotiin menevistä laatikoista, et älä ihmettele jos kaikkii ei löydy", poika huikkasi oven raosta ja poistui lähes saman tien saatuaan McKinskeyltä hyväksyvän kuittauksen.

Kymmenen minuuttia aikaa. Tarvitsin kyydin. En edes tiennyt pojan nimeä, mutta lähdin ryntämään hänen peräänsä käytävälle heti sanottuani näkemiin uudelle pomolleni. McKinskey piti minua varmaan jo hulluna.

"Hei McKinskey", hihkasin pojan perään. Jos Evan McKinskey kerta oli hänen isänsä, niin heillä oli aika varmasti sama sukunimi. Minua onnisti, kun poika kääntyi minua kohti. "Savannah Harrison. Ei sulta sattumalta irtois kyytiä keskustan pohjoispuolelle?" kysäisin. Ainahan sitä sai toivoa ja kyytiä todellakin tarvitsin.

"Oliver McKinskey. Ja toki irtoo, oon menossa sille suunnalle kanssa", poika sanoi. Sillä hetkellä pidin mieleni sisällä juhlat. Ehkä Paulinen persoona menisi parista minuutista pilalle, mutta onneksi kyseessä oli vain pari minuuttia ei puolta tuntia.