Never again //Marcus & Martinus\\ (Finnish)

10. kyyneleitä

Istuimme odotustilassa, sairaalassa. Oli kulunut päivä siitä, kun Martinus vietiin sairaalaan. Emme olleet puhuneet Marcuksen kanssa varmaan kahteentoista tuntiin. Meidän lisäksemme odotustilassa istui poikien kavereita, Emma, Kjell ja Gerd. Monet lehdet olivat tehneet artikkelin Martinuksesta. Kaikissa tosin puhuttiin vain paskaa.

"Ensimmäiset kaksi voivat tulla katsomaan Martinusta.", Lääkäri huitoi kädellään oven pielessä. Minä ja Marcus ryntäsimme pojan huoneeseen. Istuin hänen sängylleen. Suukotin tätä poskelle ja sekoitin hänen pörröisiä hiuksiaan. Ajattelin, että se olisi viimeinen kerta kun saisin tehdä niin.

"Marcus..", sanoin äänellä, jota tuskin edes kukaan kuuli. "Niin?", Poika kysyi ja odotti jännittyneenä kysyntääni. "Pitäisikö meidän kertoa Celinasta nyt muille, niinku poliiseille ja sellasille?", Jatkoin epävarmasti. Hän oli hetken hiljaa. "En tiedä.", Tämä vastasi vähän ilmeettömästi.

Martinus avasi silmänsä. Silmäni täyttyivät onnen kyynelistä. Samoin Marcuksen. "Martinus!", Huusin ja purskahdin itkuun samalla. "Häääh?!", Poika sopersi ja siristeli silmiään. "Jopas jotakin, Martinus. Heräsit sittenkin!", Lääkäri iloitsi ja kutsui muutkin läheiset katsomaan. Kaikki tulivat rinkiin katsomaan ihmettelevää poikaa. "Emily, mun pitää kertoa sulle kaikki.", Martinus sanoi iloiten.

Martinus pääsi vihdoin lähtemään kotiin. Nyt hän halusi jutella kanssani kahden, kun oli saanut veljensä kanssa asiat selvitettyä. Tämä vetäisi minut hänen huoneeseensa ja sulki oven perässä. "Noniin, nyt voin kertoa kaiken. Toivottvasti oven takana ei ole salakuuntelijoita." Samassa kuulimme, että Emma juoksi pois ovelta. Naurahdimme. Eli kaikki lähti näin: "Istuin makkaranpaisto paikalla ja mietiskelin asioita. Mietin sinua. Sitten kuulin jotain. Jotain kuului vielä uudestaan. Se koveni ja koveni. Tämän jälkeen vain tunsin ja näin, että verinen käsi viilsi ison haavan kylkeeni. yritin peitellä sitä, yritin huutaa mutta kukaan ei kuullut. Lähdin juoksemaan, mutta heti metrin päässä kaaduin maahan. Olin menettänyt liikaa verta. Sitten en muista enöän mitään." Martinus änkytti. Halasin tätä ja pari kyyneltä vierähti poskelleni. "En olisi ikinä antanut anteeksi itselleni sitä, jos olisit kuollut."

Kirjotin viimeks puol vuotta sitten! Tää ei oo ehkä ihan sitä parasta laatuu, mut tässä nyt olis ainakin jonkunlainen osa😘 Käykää ihmeessä lukemassa myös mun uus tarina "Bye"! Oon ite siitä tosi tyytyväinen❣️