Kirsikankukkaenkeli🌸

Tapaankohan häntä enää koskaan?

--Adrien--

Näin bussin kaartavan kulman takaa ja pistin juoksuksi. Se pysähtyi hetkeksi pysäkille mutta ajoi pois ennen kuin ehdin kohdalle. Kirosin mielessäni ja aloin kävellä taas. Saavuttaessani pysäkin, näin katoksen alta pilkistävän kukallisin tennarein ja pillifarkuin verhotut kapeat jalat. Olin varma että olin nähnyt ne kengät koulussani ja kirosin yhä enemmän. Täydellistä… Nyt sitten vielä joku kouluni tyttö istui odottamassa bussia, ja jos istuisin hänen viereensä, saisin kuulla kaikkea turhaa paskaa. Huokaisin syvään ja kävelin katoksen alle. Kuitenkin sen alla ei istunutkaan tekoblondattu horo, vaan kaunis poika. En ollut koskaan nähnyt kaunista poikaa. Mutta ei tämä ollut komea, vaan kaunis. Päällään hänellä oli musta choker-paita ja kaunis pantamainen kaulakoru. Pojalla oli mustaksi lakatut kynnet ja kirsikkapuunkukan väriset hiukset. Silmät olivat smaragdinvihreät ja pitkät mustiksi maalatut ripset kaartuivat niiden ylle. Pieni violetti sävy luomilla vain korosti pojan upeutta. Eikä finnin finniä missään. Hänen katseensa oli tiukasti liimattu kirjaan hänen kädessään, mutta smaragdit kääntyivät katsomaan minua, kun istuin hänen viereensä. Näin läheltä näin myös hänen huulensa, ja jostain kummasta syystä minun teki mieli suudella niitä. Pinkit ja pehmeät. Ja kun katsoin häntä silmiin, tuon kirsikankukan huulet kääntyivät suloiseen hymyyn. Hymyilin vinosti takaisin ja taistelin punastumista vastaan täysin voimin. Jos joku sen näkisi, se olisi minun loppuni. Että koulun pahis onkin oikeasti homo. Totta, mutta vaarallista. En pystyisi tulemaan kaapista yksin, tarvitsisin apua.

Samassa kirsikankukka avasi suunsa ja äänen pehmeys meinasi todella saada minulta tajun kankaalle. Niin kaunis ja pehmeä. ”Hei” hän sanoi ja hymyili. ”Hei” vastasin hymyillen takaisin. Täydellinen vastakohtani hymyili lisää ja kysyi nimeäni. ”Adrien” kerroin hänelle. Silloin toinen bussi saapui kulman takaa, ja hän nousi lähteäkseen. Tarrasin hänen kädestään kiinni, saaden hänet säpsähtämään. ”Odota! Mikä sun nimi on?” Kysyin kun bussi saapui kohdallemme, avaten ovensa sihahtaen. Hän punastui hieman, päästi irti kädestäni ja astui bussiin. Vielä kerran hän hymyili ja katsoi minua kertoen miten kirsikankukkaenkeleitä kutsutaan

”Luciel”

Ja bussin lähtiessä pystyin miettimään vain yhtä asiaa:

”Tapankohan häntä enää koskaan?”

Kiitos kun luit, alotin nyt uuden kirjan, ja arvostan jos jaksat tuhlata elämääsi tähän

-Ikkunalyhty