Kirsikankukkaenkeli🌸

Ihanin kaikista

-Adrien

Lucielin kysymys pysäytti minut täysin. Mitä minä olin pojalle? Mitä poika oli minulle? Mitä hän ylipäätään halusi olla? Tuollainen ihminen saisi kenet vain, miksi hän ottaisi minut? Katsoin poispäin mutta Luciel tarrasi minusta kiinni “Vastaa mulle.” Hän pyysi. Tottakai olisin vastannut, jos olisin voinut. Mutta en tiennyt. En sitten yhtään. En haluaisi menettää poikaa elämästäni, mutta en tiennyt rakastinko tätä. Missä se rakkauden ja ihastuksen raja edes kulkee? Rakastiko Luciel minua? Päässäni surisi ainakin sata eri kysymystä jonka Lucielin epätoivoinen ääni katkaisi “Adrien kiltti!”

Hetken mielijohteesta minua ärsytti suunnattoman paljon ja löin poikaa poskelle. Sen piti olla hellä pois häätävä isku, mutta pojan pää nytkähti sivulle, ja pehmeää ihoa koristi nyt punainen kädenjälki. Järkytyin ja kosketin Lucielin poskea hellästi “A-Anteeks.” Hän vetäytyi nopeasti pois kyyneleet silmissä pidellen poskeaan kunnes nousi ylös ja juoksi huoneeseensa. Hitaasti kyyneleet alkoivat kirvellä silmäkulmissa ja tunsin kuinka ensimmäinen valui poskelle. En ollut itkenyt pitkään aikaan ja se tuntui niin kamalalta. Rintaa puristi. Vasta vähän aikaa sitten olin toivonut etten menettäisi häntä ja nyt sitten niin oli käynyt. Inhosin itseäni. Luciel oli vain halunnut tietää mitä me olemme ja nyt hän ajatteli että vihaan häntä. Mitä siis en tietenkään tehnyt. Pidin pojasta todella paljon. Huokaisin ääni väristen ja kävelin Lucielin ovelle hiljaa koputtaen siihen.

-Luciel

Tärisin hiljaa huoneeni nurkassa. Adrien oli lyönyt minua. Vaikka väitti välittävänsä, hän oli lyönyt minua. Poskeeni sattui ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan oli lyönyt minua. Kyyneleistä ei meinannut tulla loppua ja haukoin henkeä kun tuntui siltä etten saisi happea. Sydämeni oli palasina ja rinnassa tuntui inhottava möykky. Adrien ei sittenkään halunnut olla mitään. Hän oli kietonut minut pikkusormensa ympärille ja sitten heittänyt minut pois. Kun olin juossut pois, olin kyllä nähnyt jotain Adrienin silmissä. Katumusta? Ehkä hän ei ollut halunnut lyödä minua.

Samassa kuulin koputuksen huoneeni ovelta ja nousin ylös huterin askelin. Avasin oven ja katsoin ylös Adrienin punaisiin silmiin. Poika oli itkenyt. Ajatus kutkutteli mielessäni. Olikohan kukaan koskaan nähnyt Adrienin itkevän? No ehkä hänen vanhempansa, kun hän oli nuorempi. Poika halasi minua tiukasti “A-Anteeks niin paljon, mä en olis saanut lyödä sua.” Hän änkytti ja punastuin halaten takaisin. “Mä pidän susta ihan älyttömän paljon” hän mumisi hiuksiini ja nyökkäsi “Mäkin susta. Mutta mitä me ollaan?” Kysyin, ja luotin ettei hän löisi minua uudelleen. Hän huokaisi ja laskeutui yhden polven varaan “Alatko sä mun poikaystäväksi?”

Punastuin ja nyökkäsin. Hyppäsin Adrienin kaulaan ja hän kaatui selälleen nauraen. Makasimme siinä päällekkäin ja Adrien silitteli hiuksiani. Tunsin nukahtavani ja tarrasin Adrienin paidasta kiinni ja annoin unen viedä mukanaan.

-Adrien

Tunsin kuinka Luciel nukahti syliini ja huokaisin nousten seisomaan. Tätä varten niitä vatsalihaksia kannattaa treenata lapset. Kannoin pienen enkelini sohvalle ja laskin hänet alas. Itse laskeuduin makaamaan hänen taakseen ja hiljaa otin hänestä kiinni. Laskin vielä huuleni pienemmän korvalle hymyillen

“Taidan rakastaa sua~”

Hihihihi, tässä taas uus. Nää ei oo kauheen pitkii mut katotaan jos jossain vaiheessa tulee pidempiäki. Mut meen nyt syömään jäätelöö, moro moro.

_ikkunalyhty_