Tässä huoneessa tulisi helposti lumisokeaksi, Miki ajatteli. Valkoinen katto, valkoinen lattia, valkoiset seinät, joihin samanvärinen ovi sulautui. Ovi sulautui seinään epätavallisen hyvin, koska siinä ei ollut lainkaan kahvaa tällä puolella. Valkoiseksi maalattu, karu, metallinen sänky, jossa oli valkoiset lakanat.
Siitä vasta riemu repeäisi, kun hänellä alkaisi menkat.
Sängyn alla oli ilmastointiritilä, sekin valkoiseksi maalattu. Pitkulaisista aukoista virtasi huoneeseen jotakuinkin raikasta ilmaa, vaikka eipä siitä juuri mitään hyötyä sängyn alla ollut. Olisi sieppaajille ihan oikein, jos hän tukehtuisi selliinsä.
Vaatteet hänen päällään olivat valkoiset. Valkoiset verryttelyhousut, valkoinen college paita, jonka alla oli valkoinen toppi. Alusvaatteiden väriä ei varmaan tarvitse enää erikseen mainita. Koko tilanne oli sen verran epätodellinen, ettei hän tajunnut edes kiusaantua siitä tosiseikasta, että joku oli nähnyt hänet alasti. Tai jotkut.
Huoneen ainoa väripilkku oli siis Mikin ruskea tukka, joka oli niin lyhyt, ettei hän nähnyt sitä, ellei vetänyt lyhyitä suortuvia aivan kasvojensa eteen. Nyt hän toivoi, että hiukset olisivat pidemmät. Olisi ollut edes jotain, millä saada huomio pois kaikesta valkoisesta.
Miten hän oli edes päätynyt tänne? Tai eihän hänellä ollut edes mitään käsitystä siitä, missä tämä "täällä" oikein sijaitsi.
Viimeinen muistikuva ennen tätä huonetta oli se, kun hän oli ollut matkalla koulusta kotiin. Aurinko oli välillä paistanut ja seuraavassa hetkessä piiloutunut taas ohi kulkevan pilven taakse. Huhtikuun päiväksi sää oli ollut epätavallisen lämmin ja Miki oli melkein unohtanut ottaa takkinsa mukaan koululta lähtiessään.
Sitten filmi vain yksinkertaisesti katkesi. Ei ollut mitään epätavallista, ei mitään, mikä olisi varoittanut häntä tulevasta. Ei ohiajavia autoja tai vaikenevia lintuja. Hitto, edes varikset eivät olleet raakkuneet varoitukseksi.
Silti hän oli täällä. Valkoisessa huoneessa, joka tuntui tekevän hänet hulluksi jo näiden muutamien minuuttien aikana, jotka hän oli ollut hereillä. Mitähän laki sanoisi? Hänen tietääkseen oli kuitenkin laitonta kidnapata neljätoistavuotiaita, jotka olivat matkalla koulusta kotiin. Oliko hänet ilmoitettu kadonneeksi? Olivatko avaruusolennot vieneet hänet? Persoonaton huone ei tarjonnut vastauksia, joten Miki istahti lattialle risti-istuntaan ja alkoi tuijottaa suljettua ovea.
Kului pitkä aika. Tai no, kaikki aika tuntuu pitkältä, kun ei ole mitään tekemistä ja joutuu odottamaan jotain. Kuten vaikka jouluna. Paitsi että tällä kertaa tiedossa ei todennäköisesti ollut ylensyöntiä ja lahjapaketteja. Huoneen iso miinuspuoli oli se, ettei siellä ollut vessaa. Ehkä hän voisi valittaa asiasta, kun joku lopulta tulisi katsomaan häntä.
Pakkohan jonkun oli jossain vaiheessa tultava. Ei ketään kidnapattu vain sen vuoksi, että hänet voisi jättää kuolemaan. Varsinkaan huoneeseen, joka teki asukkaansa lumisokeaksi ja jossa ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa oven aukeamista.
Voisihan hän tietysti nostaa metelin ja kokeilla, tulisiko joku katsomaan. Tuntui kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta odottaa. Ihan vain senkin takia, että todennäköisesti hän ei pitäisi siitä, mikä oli tulossa. Oli se sitten mitä hyvänsä.
Hyvä on, jos edessä olisi vessakäynti, hän saattaisi jopa pitää siitä.
Lopulta kuului surinaa ja naksahdus, minkä jälkeen ovi työnnettiin reippaasti auki. Miki nousi kompuroiden seisomaan, jalat puutuneina pitkään istumisesta. Ovesta astui sisään nainen, jolla oli päällään vihreät, maastokuvioiset vaatteet.
"Missä minä olen?" Miki kysyi ja nainen rypisti kulmiaan ärtyneenä. Saman tien ärtymys kuitenkin suli täydellisen ilmeettömäksi naamioksi.
"Hyvää huomenta, Miki", nainen ohitti kokonaan hänen kysymyksensä. "Vien sinut nyt kylpyhuoneeseen, jossa saat suorittaa tarvittavat toimenpiteet. Sen jälkeen vuorossa on aamiainen ja orientaatio."
