Kumarru. Kierrepotku. Väistä. Iske kylkeen. Loikkaa oikealle. Kieri. Polvitaive. Mikin aivot huutelivat käskyjä hänen kierrellessään vastustajaansa. Poika hikoili ja yritti pitää katseensa Mikissä, mutta Miki oli koko ajan liikkeessä, koko ajan pojan takana, koko ajan iskemässä jonnekin.
Hän ei ollut vielä paras, mutta tämän pojan hän kyllä voittaisi.
Miki loikkasi kaatuvan pojan päälle ja huolehti, ettei hänen uhrinsa päässyt liikkumaan, kun joku alkoi laskea. Seitsemän kohdalla poika lopetti pyristelyn ja kymmenen kohdalla Miki loikkasi pois hänen päältään ja astui pois areenalta. Kuului hajanaisia taputuksia, Mikin luokkalaiset olivat lopultakin tottuneet hänen läsnäoloonsa ja puolen vuoden yhdessäelon jälkeen reagoivat häneen edes jollakin tavalla.
Sääli ettei sillä ollut enää mitään merkitystä hänelle siinä vaiheessa, kun hyväksyntä tapahtui. Miki oli jo kehittänyt oman tapansa selviytyä, puolihullun elämänasenteen, jossa kaikki oli yhtä suurta vitsiä. Toki se helpotti, että muut huomasivat hänet, mutta hän ei enää janonnut sitä samalla tavalla kuin ennen.
Loppujen lopuksi kaikki tässä huoneessa olijat olivat hänen vihollisiaan.
Miki ei vieläkään tiennyt, miksi hän oli vankilassa. Ja koska hän ei tiennyt, hän saattaisi olla hyödytön ja hänet voitaisiin tappaa. Kuka tahansa hänen luokkatovereistaan voisi olla se, joka lopulta ampuisi luodin hänen päähänsä. Mutta mitäpä siitä. Hän voisi leikkiä heidän kaveriaan niin kauan, kun kukaan ei osoittanut häntä aseella.
Ruhjottu poika nousi lopulta ylös ja nilkutti pois areenalta. Opettaja osoitti ovea ja poika lähti vaappuen kohti terveydenhoitajan tiloja, jossa hän luultavasti saisi jääpussin polveaan varten. Miki ei välittänyt. Hän oli saanut oman osansa mustelmista ja kolhuista näillä tunneilla, eikä jaksanut enää sääliä ketään, johon sattui.
Seuraava pari nousi areenalle ja otti valmiusasennon. Kaksi teiniä alkoi mätkiä toisiaan tappavan tarkasti ja Miki tarkkaili heidän jokaista liikettään. Hän tiesi jokaisen nuoren taistelutyylin. Tunnisti kaavat, iskusarjat, joita he suosivat. Tietenkin he myös rikkoivat kaavojaan, mutta Miki pystyi ennustamaan heidän liikkeitään melko hyvin, vaikkei aina pärjännytkään heitä vastaan.
Mutta se johtui lähinnä hänen koulutuksen puutteestaan. Hän oli ollut täällä puoli vuotta ja kaikki muut viisitoista vuotta. Näille nuorille oli opetettu lähitaistelu ja ampuma-aseen käsittely äidinmaidossa. Joten Miki oli ylpeä jokaisesta sekunnista, jonka pysyi omilla jaloillaan, kun tappeli heitä vastaan.
Opettajan mielestä hän oli pieni ihme. Miki tiesi sen olevan kovan työn tulos. Hän oli treenannut kovempaa kuin muut, kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin ja piti tarkasti huolta siitä, että tunnisti heikkoutensa ja piilotti ne. Ei tarpeeksi lihasmassaa? Piti olla nopea. Ei tarpeeksi voimaa? Iske arkoihin kohtiin. Ole ovela, ilkeä ja toimi ensin.
Will oli sanonut, ettei hän tunnistaisi itseään enää vuoden kuluttua.
Puoli vuotta oli riittänyt.
Tavallaan se sai Mikin pelkäämään sitä, mikä hän olisi vuoden kuluttua. Tai nyt siis puolen vuoden. Siitä syystä hän elikin päivän kerrallaan, tunnin kerrallaan. Oppitunneilla hän oli hiljaa, liikunnassa hän keskitti joka solunsa kehittymiseen ja vapaa-ajalla hän harrasti vandalismia huoneensa seiniin. Hänen huoneensa oli maalattu jo kolme kertaa ja hän oli joutunut nukkumaan pari yötä käytävällä, jottei olisi tukehtunut maalinkäryyn.
Leo oli hänen suuri sankarinsa, joka toimitti hänelle permanenttitusseja aina, kun Mikin oma varasto alkoi huveta. Sitä paitsi Leo oli todellakin saanut hänen nilkkapantansa epäkuntoon. Kaiken lisäksi tyyppi oli hankkinut oikeita maaleja ja salakuljettanut Mikin huoneeseensa kokonaiseksi päiväksi. Miki oli niin hurmioitunut kaikista väreistä, joita pääsi käyttämään, että oli maalannut Leon huoneeseen sademetsän, jossa papukaijat liihottelivat ympäriinsä ja pantterit lekottelivat puiden oksilla. Se oli ollut upeaa.
