Ajettuaan parin kaupungin läpi ja pysähdyttyään kerran tankkaamaan Jack kääntyi yhden lähiössä sijaitsevan talon pihaan ja ajoi suoraan autotalliin. Mikiä nauratti, mikä johtui todennäköisesti väsymyksestä. Hän ei ollut nukkunut kokonaiseen vuorokauteen. Tuntui silti jotenkin hölmöltä, että he olivat nyt lähiössä. Asuinalueella, jossa aikuiset kävivät töissä yhdeksästä viiteen ja lapset menivät kouluun bussilla tai polkupyörällä. Paikka, jossa elämä oli normaalia.
He nousivat autosta ja menivät sisälle. Katulamppujen valaisema pimeys oli vaihtunut harmaaksi aamu-usvaksi. Parin tunnin päästä olisi jo valoisaa. Väsymyksestään huolimatta Miki ei halunnut mennä nukkumaan. Hän halusi nähdä ensimmäisen auringonnousunsa yli kolmeen vuoteen. Tai siis nähdä ylipäätään auringon ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Siitä lämpimästä huhtikuun päivästä oli kulunut jo liian kauan aikaa.
Rosa ja Miki tuijottivat silmä kovana ikkunasta ulos, kun aurinko pikkuhiljaa kipusi ylemmäs ja ylemmäs. Hetken kuluttua se nousisi talojen kattojen yläpuolelle ja he näkisivät sen. Heidän takanaan Jack napsautti kahvinkeittimen päälle ja kurlutuksen alkaessa tytöt huokaisivat yhteen ääneen. Aurinko oli noussut.
"Olen pahoillani, mutten löytänyt mitään tämän pienempää. Käydään kaupassa sitten myöhemmin", Ian sanoi ja laski pöydälle pinon vaatteita. Miki tuijotti pinoa vanhoja kiertue t-paitoja, logoilla varustettuja huppareita ja shortseja, joissa oli kiristysnarut. Sekä sukkia. Miki ei ollut käyttänyt sukkia kolmeen vuoteen.
"Ei haittaa", Miki ja Rosa sanoivat yhteen ääneen ja nappasivat itselleen vaatteet. He menivät viereiseen huoneeseen vaihtamaan ja nauroivat toisilleen. Vaatteet olivat liian isoja. Rosa oli sentään lähes oikean pituinen, mutta Mikillä t-paita ja huppari ylettyivät puoleen reiteen ja shortsit melkein nilkkoihin asti. Onneksi kiristysnaru piti housut ylhäällä. Miki veti ensin sukat jalkaan ja otti ne sitten pois. Hänestä tuntui turvallisemmalta ilman niitä, paljaat jalat saivat lattiasta paremman otteen.
Kun he palasivat keittiöön, Jack oli kaatanut kaikille kahvia ja teki nyt jotain paistinpannun kanssa. Hänen selkänsä peitti näkymän hellalle.
"Ne ovat todellakin liian isoja", Ian naurahti. Miki kohautti olkiaan, eipä vaatteiden koolla ollut mitään väliä hänelle.
"Voisiko jompikumpi nyt kertoa, miten te päädyitte sinne?" Jack kysyi.
"Ja miksi olitte siellä niin pitkään?" Ian halusi tietää.
"En oikein haluaisi puhua siitä nyt", Miki sanoi. "Mutta koska en halua puhua siitä toistekaan, niin yhtä hyvin voin kertoa nytkin." Hän istahti pöydän ääreen Rosan viereen ja Jack laski heidän eteensä pinon köyhiä ritareita.
"Kolme vuotta sitten, huhtikuun kahdeksastoista päivä. Keskiviikkona", Miki otti yhden köyhistä ritareista ja haukkasi sitä. "Olin matkalla koulusta kotiin. Seuraavaksi tajusin olevani siellä. Crystal Academyssä, niin kuin minulle väitettiin. Vaikka ei se tietenkään mikään koulu ollut. Ette varmaan tarvitse hirveän yksityiskohtaista selostusta siitä, kuinka kävin oppitunneilla ja piirsin seinille?"
"Ei tarvitse."
"No sitten. Noin puoli vuotta saapumiseni jälkeen näin Jackin."
"Minut?" Jack kysyi hämmentyneenä.
"Jep. Sinulla oli kultaiset käsiraudat ja maastopuvut kantoivat sinut paareilla sisään."
"Olin tosiaan vankina siihen aikaan", Jack sanoi, laskettuaan ajankohdan mielessään. "En tosin viipynyt kovin kauaa."
