Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 3 - Aatun turvakoti

A/N: hei! ohjpmk:n lukijoille aatu varmaan jäi hahmona aika pimentoon, se esiinty pari kertaa ja molemmilla kerroilla vaan riehu jotain, mutta tässäpä ois aatu-lukua.

varotuksena, että tässä luvussa on tarkasti kuvailtua väkivaltaa.

mä varmaan alan julkasta tota mun yhtä tuloillaan olevaa kirjaa piakkoin, siinäkin on joitain lukuja valmiina. sit saa uudet kirjat jäädä ainakin siks aikaa, että saan jotain valmiiks asti.

kiitos tosi paljon taas teille, ily <3 : )

*

Luku 3 – Aatun turvakoti

Aatu

Roope oli vaihteeksi ihan hermona. Mua ei jaksanut enää tässä vaiheessa ihmetyttää tai mitään, mä olin niin tottunut Roopen sekoiluun vuosien saatossa. Se oli ehkä pahin mulkku, kenet mä tiesin. Joskus sitä vaan kelaili, että ei olisi ikinä pitänyt alkaa hengata sen kanssa yläasteella. Tosin kai se oli ollut väistämätöntä, kun oltiin oltu ihan samanlaisia tarkkisluokan ongelmateinejä. Koskinen ja Tuomainen olivat johtaneet Kiuruharjun yläkoulun jälki-istuntotilastoja ihan suvereenisti. Kai mä olin silloin yläasteikäisenä kloppina aina jotenkin ihaillut Roopea, halunnut olla sen kaltainen – sellainen jätkä, jonka silmille ei hypitty, sellainen, jota mimmit katselivat haaveillen ja jätkät pelkäsivät. 

Mä olin aina jäänyt sen varjoon kouluaikoina.

En mä ollut koskaan ollut sellainen kuin Roope. En mä ollut mikään kummoisen näköinen, en mä ollut sellainen, mistä tytöt tykkäsivät. Enkä varmaan ollut kamalan pelottavakaan. Kyllä mä nyt tapella osasin ja vedin turpaan, jos tarvitsi, mutta en mä näyttänyt mitenkään uhkaavalta. Mä olin helvetin pitkä, mutta en todellakaan yhtään lihaksikas. Roope taas todellakin näytti uhkaavalta, ei sen tarvinnut kuin katsoa tietyllä tavalla ja porukka kusi alleen.

Nykyisin, kun yläkouluajoista oli jo monta vuotta, mä en enää ihaillut Roopea, oikeastaan mä välillä toivoin, että mä pääsisin siitä eroon. Mä oikeasti yritin elää ihan kunnollista elämää, mä kävin välillä ihan oikeissa töissä raksalla, mutta kaikki nämä Roopen bisnekset vähän vaikeuttivat mun yritystä pysyä kaidalla tiellä. Mulla oli ollut kyttien kanssa biiffiä ihan teinistä asti, mulla oli mennyt päihteiden kanssa myös ihan vitusti yli, oli tullut oltua koulukodissa ja kaikkea, mutta nyt, kun ikää oli se kaksikymmentäyksi, niin sitä edes vähän yritti olla perseilemättä.

Kai mä lohdutin itseäni sillä, että varmaan Roope joutuisi linnaan muutaman vuoden sisällä. Mä toivoin sitä jollain tavalla. En mä tietenkään ikinä vasikoisi siitä, en mä ollut mikään vitun vasikka, mutta ei se nyt loputtoman kauan pystyisi duunaamaan sen bisneksiä mokaamatta. Se varmaan kelasi, että voisi, se kelasi olevansa ihan voittamaton.

"Mikä sun käteen on käyny?" mä kysyin vilkaistessani pelkääjän paikalla istuvaa, kättään pitelevään Roopea. Ei mua nyt oikeasti kiinnostanut, kunhan lämpimikseni jauhoin. Roope tuhahti ja sytytti tupakan, rullasi mun ysäri-Fordin ikkunan auki.

"Joona", se murahti ja mä kohotin kulmiani. "Vitun pikkuhintti tumppas röökinsä mun käteen."

Mä en voinut sille mitään, mutta mun huulilta pääsi naurahdus. Jotenkin se oli vähän huvittavaa, jotenkin mä olin ihan vähän vahingoniloinen. Oli pakko antaa Joonalle vähän respectiä, rohkea jätkä.

"Ei saatana", mä hörähdin ja Roope katsoi mua murhaavasti sinisillä silmillään.

"Naura vielä vähän, niin tungen sut tonne takakonttiin", Roope ärähti ja mä nostin toista kättäni.