Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 8 - Jääkuningatar

A/N: helouu! sain vihdoin viimeisteltyä tän luvun, on pyöriny puolivalmiina aika kauan mun tiedostoissa c':

täytyy sanoo, että vaikka tykkään suunnattomasti kirjottaa alman näkökulmasta 'mä en tahdo unohtaa sun hymyä' -kirjassa, niin tän luvun kirjottaminen oli tosi hankalaa, tää yläasteikänen alma on vaan tämmönen niin erilainen ja vähemmän kiva.

koitan nyt tämänkin kanssa aktivoitua ja siis oon kirjottanu seuraavan luvun osittain jo toooosi kauan aikaa sitten, koska se on miiron näkökulmasta. ja mä kirjotin sen siis sillon, kun 'ole hiljaa ja pidä mua kädestä' -stoori oli tosi kriittisessä kohdassa ja mietin silloin aika paljon sitä, että laitanko joonan rakastumaan miiroon uudelleen, niin ettei iivosta ja joonasta oliskaan tullut mitään. mutta se ois ollu ihan kamalan surullista, ei pystyny särkee iivon sydäntä enää pahemmin :c

okei, meni ohi aiheen, mutta tässä nyt tämä, toivottavasti ootte vielä siellä lukemassa, vaikka on taas kestäny! oon käsittämättömän kiitollinen kaikista lukijoista, olette ihania ❤️❤️

**

Luku 8 - Jääkuningatar

Alma

Mun isä olisi aina halunnut poikalapsen. Se olisi halunnut pojan, jonka kanssa käydä lätkämatseissa, jonka kanssa rassata autoa, puhua naisista ja tehdä kaikenlaisia isä-poikajuttuja. Se olisi halunnut pojan, mutta sen sijaan se saikin kaksi tyttöä.

Niin kuin se helvetin idiootti luulisi, että kaikki pojat edes tykkäisivät lätkästä tai autoista, tai edes naisista. Entä jos se olisikin saanut pojan, joka tykkäisi vaikka tanssimisesta ja kissanpennuista, entä jos se olisi saanut pojan, joka ei edes tykkäisi tytöistä vaan pojista?

Mä en ollut yhtään varma, että olisiko sillä kuvitteellisella pojalla silloin vielä vittumaisempaa olla kotona, kun mulla nyt oli. Tai mulla ja mun kuudesluokkalaisella pikkusiskolla Eevillä. Varmaan olisi, sillä olisi varmaan ihan hirveää, mun isä eli niin helvetin tiukkojen sukupuoliroolien sisällä.

Naiset olivat sen mielestä ihan jees silloin, kun eivät pitäneet ääntä itsestään, koska mies sai aina sanoa viimeisen sanan ja mies oli perheen pää ja talon isäntä ja niin edelleen. Se eli varmaan jossain helvetin keskiajalla edelleen.

Mua ärsytti suunnattomasti, siksi mä auoin isälle aina päätäni ja kapinoin ja ihan tahallani rikoin kaikkia typeriä rajoja. Isä oli aivan raivona mulle usein, viimeksi pari päivää sitten. Se oli sanonut mulle, että mä olin tyhmä ja kiittämätön ämmä.

Niin se oli sanonut, ihan suoraan, eikä se todellakaan pyytänyt mitään anteeksi.

Mä kävin yhdellä Harjun salilla nyrkkeilemässä tosi paljon ja isä oli sitä mieltä, että paskat mä siellä mitään treenasin, kun esittelin vaan itseäni niille vanhemmille jätkille, kun halusin huomiota. Jumalauta, mikä mulkku, se oikeasti kuvitteli, että siellä mä muka hypin tiukoissa treenirikoissa keikistelemässä pojille.

Se puhui mulle noin, helvetti mä olin viisitoista, mä olin sen tytär. Mä aina kelasin, että lyön sitä vielä naamaan joku päivä ihan kunnolla. Mä vihasin koko tyyppiä, vittu miten mä vihasin.

Mun äiti taas oli tosi hiljainen.

Mun äiti vaan kävi töissä ja kun se oli kotona, niin se teki ruokaa tai siivosi tai sitten istui sängynlaidalla rukoilemassa. Se muuten rukoili paljon. Joka päivä, joskus monta kertaa, aina sen löysi jostain kädet ristissä huhuilemassa jumalaa.

Joka sunnuntai äiti kävi kirkossa kuuntelemassa messua ja saarnaa, sen mielestä Kiuruharjun paras pappi oli yksi Kalle Peltola. Siitä se aina puhui, se puhui, että kyllä oli Kallella taas hyvä saarna. Naispappeutta se ei sitten kannattanut, ehkä isä oli aivopessyt sen siinäkin asiassa.