Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 9 - Mä ja mun paras kaveri

A/N: heippa! tää luku oli tosiaan melkein valmis, niin ei menny kovin kauaa fiksaillessa. sanoin jo edellisen luvun alussa, että yks OHJPMK:n vaihtoehtoisista lopetuksista ois ollu se, että joona rakastuu miiroon uudelleen. haha en tiiä saako tää luku ymmärtämään yhtään, että miks edes mietin sellaista päätöstä 😂

musta on kiva, kun alman ja varpun lukuun tuli niin paljon ihania kommentteja, vaikka ne on silleen uudempia hahmoja ❤️ ja muutenkin tuntuu ihan superkivalta, että luette tätä, tai mietin kauan, että kehtaanko alkaa julkaista tällaista tekstiä. olette ihania <3

**

Luku 9 - Mä ja mun paras kaveri

Miiro

"Siis tää on aivan vitun snygi!"

Mä peruutin sanojeni päätteeksi spraymaalin hajuisen hallitilan poikki ja pysähdyin, laskin kädet lantioni päälle ja kallistin päätäni. Silmiäni siristäen tarkastelin ankeanharmaalle seinälle muutaman päivän aikana ilmestynyttä taideteosta.

"Mikä helvetin snygi?"

Mä virnistin leveästi ja laskin kädet alas, kun kohtasin toiselle seinustalle jääneen pojan kysyvän katseen. Se pyöritteli spraytötsää käsissään.

"Hieno", selvensin, niin kuin se olisi ihan hölmö, kun ei ymmärtänyt mun puheita. "Snaijaatko?"

"Puhu suomee", se lausahti, äänessään silti leikkisää huvittuneisuutta, ja mua nauratti.

"Snakkaa ite, boi bamlaa ku bönde", heitin takaisin ja samassa se nappasi maalitahraisen käsipyyhkeen lattialta ja viskasi päin mua. Mä väistin naureskellen ja se pyöritteli päätään.

Sitä oli hauska härnätä, kun se ei tajunnut stadin slangia. Mä olin asunut koko ikäni ympäri Etelä-Suomea, Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa ja Kirkkonummella, ennen kun me muutettiin Kiuruharjulle pari vuotta sitten. Me oltiin aina muutettu paljon ja nyt mä toivoin, ettei me enää muutettaisi.

En mäkään oikeasti muuten osaisi mitään slangia, mutta olin joskus ala-asteella ihan läpällä opetellut, koska se oli tuntunut helvetin hauskalta silloin. Mulla oli sellaisia ihmeellisiä päähänpistoja, oli ollut ihan muksusta saakka. Ja ne päähänpistot aina ajoivat mua vähän sinne ja tänne.

"Just", tummatukkainen poika hymähti. Mä pyyhkäisin punaruskeaa tukkaani hymyillen.

"Tuu nyt katsoo täältä", kehotin, mutta se ei tullut.

"Oota hetki", se vastasi ja kääntyi.

Mä katselin sen sotkuun menneen harmaan t-paidan selkää, kun se ravisteli spraymaalitötsää ja maalasi loppuun sen viimeisen silauksen, jota se oli säätänyt muutenkin ihan tolkuttoman kauan. Se oli välillä ihan huvittavan tarkka, ja sitten joissain asioissa ei yhtään. Se kumartui ja sprayasi vielä alempana olevaa viivaa ja mä pyörittelin päätäni.

Oikeastihan se oli aivan ihana, ihaninta ikinä. Sellainen se oli, mun paras kaveri.

"Joona."

Se kohottautui lopulta ja raapi poskeaan mietteliäänä, kunnes kääntyi. Mä levitin käsiäni ja se kohotti mulle kulmiaan, mutta liikahti lopulta. Se käveli tötsä kädessään mun luokseni, seisahtui siihen ihan viereen ja katsoi seinää. Mä katsoin myös ja sitten mä katsoin sitä ja sen huulille nousi vino hymy. Se katseli tarkastellen ja melkein kuin arvioiden, niin kuin joku parhainkin taidekriitikko.

Ei sillä, sehän oli erittäin hieno, korkeakulttuurinen taideteos.

Joonan mummin Ainon pihalla sijaitseva vanha hallitila oli muuttunut yhdessä vuodessa aika helvetisti. Ainon entinen mies, siis Joonan ukki, oli ollut autokorjaaja ja se halli oli ollut sen duunimesta aiemmin.