Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 5 - Se tyttö

A/N: hellohello, uus luku näin nopeeta!

kirjotusblokki ja epävarmuus on ihan vähän helpottanu, vielä kun ehtis koulukiireiltä joskus kirjottaakin, heh.

oon siis kyllä kirjottanu tän luvun joskus aikoja sitten, kun 'ole hiljaa ja pidä mua kädestä' oli vielä ihan kesken ja nyt vaan vähän muokkailin ja parantelin ja lisäilin juttuja. muistan että tykkäsin kirjottaa tätä lukua ihan erityisen paljon (siks ehkä en taistellutkaan tän julkasemisen kanssa niin paljon kun ton edellisen luvun, jonka nimenkin muuten vaihdoin äsken, älkää ihmetelkö).

ihana että ootte eksyny lukee tätä ja että näiden tyyppien menneisyys oikeesti kiinnostaa! kamalasti mua sillon jännitti alottaa tää koko kirja, mutta oon saanu superkivoja kommentteja ja kaikkee vau.

oon vaan aivan mielettömän otettu, kiitos tuhannesti murut, annatte kyl hurjasti motia ja inspistä <3 tässäpä oliver-lukua! c:

**

Luku 5 – Se tyttö

Oliver

"Mitä helvettiä toi äskeinen oli?"

Mä siirsin katseeni vieressäni istuvaan Arttuun, joka tuijotti mua kysyvästi tummien kulmiensa alta. Fysiikan maikka luennoi luokan etuosassa jostain, mikä oli mennyt multa ihan täysin ohi, niin kuin nyt yleensäkin. Mun sydän hakkasi edelleen vähän kovemmin rinnan alla, hengitys tuntui tiheämmältä. Osittain siksi, että mä olin juuri kymmenen minuuttia sitten oikeasti vaan käynyt Saken kimppuun ja osittain siksi, kun –

Kun se tyttö istui tuolla, toisella puolella luokkaa, reunapaikalla eturivissä. Siellä se istui, niin kuin aina ennenkin.

"No ei mitään", mumisin vältellen ja käänsin katseeni pois Artun sinisistä silmistä.

"Ei mitään? Vittu jätkä vaan sekos", Arttu jatkoi puhumistaan ja mä purin hammasta.

"En mä mitään seonnu", sihahdin kovemmin kuin tarkoitin, ja tajusin fysiikan opettajan, Tuija Kuikan, puheen katkeavan ja naisen kysyvän katseen siirtyvän takariviin.

"Mikäs pojilla on niin tärkeetä, että pitää tunnilla höpöttää?" Kuikka kysyi vakavana ja edempänä istuvat luokkatoverit kääntyivät katsomaan meitä. Se tyttö ei kuitenkaan kääntynyt, se vaan katseli vihkoaan.

"Ei mikään", mä vastasin huokaisten, hieraisin millisiiliksi ajettua tukkaani ja Kuikka nyökytteli.

"Sitten suut suppuun", maikka käski ja Arttu naurahti matalasti, vähän ylimielisesti.

Mä rukoilin, ettei se alkaisi väittää Kuikalle vastaan, aloittaisi mitään pään aukomista tai esitystä. Me oltiin Artun kanssa kunnon mustia lampaita tässä luokassa – kaikki muut meidän kaverit olivat muilla luokilla, ja koko muu meidän luokka taas oli keskenään frendejä.

Arttu oli ihan hyvä kaveri, mieluummin mä sen kanssa tunnit hengasin kuin Saken. Ärsytti koko Sakke, kunnon mulkku. Teki mieli vaan tintata sitä naamaan, kun se oli puhunut sille tytölle niin, vaikka enhän mä edes ollut sellainen, joka tappeli tai uhosi. Tavallaan hermostutti, että Sakke olisi mulle tosi vihainen nyt, mutta toisaalta ihan sama. Tavallaan tosin kyllä vähän hävetti, kun olin sillä tavalla menettänyt mun hermoni.

Mitähän se tyttökin musta ajatteli?

Tai tuskin se mitään ajatteli. Paitsi, että mä olin varmaan sen mielestä säälittävä idiootti, niin kuin se oli sanonut aiemmin käytävällä, koska mä hengasin siinä porukassa. Ja mä olin sen mielestä varmaan tyhmä luuseri, kun mä en pärjännyt yhtään koulussa. Ja mä olin sen mielestä varmaan huonoa seuraa, mä olin sen mielestä varmaan joku paha ongelmatapaus, sellainen, jota pitäisi vältellä, sellainen, jolle ei kannattanut edes puhua, vaikka oltiin oltu seiskasta asti samalla luokalla. En mä varmaan ollut sen mielestä edes yhtään kivannäköinen.