Me ei olla kai koskaan ehjiä

Luku 7 - Ne kamalat ja se yksi kiva

A/N: moi! c: tähänkin välillä jatkoa, kestäny hetki. mulla on aivan tappokiireinen syksy tulossa koulun suhteen, miljoona projektihommaa ja sit oppariakin pitäs alkaa pläänäillä, joten jäätävää stressiä pukkaa. niin en tiiä tosiaan ehdinkö kauheen aktiivisesti kirjotella 😭

jatkan seuraavaks tuota mun 'mä en tahdo unohtaa sun hymyä' - kirjaa, se on ollu ihan paitsiossa. anteeks niille jotka sitä lukee (jos enää kukaan lukee 😂). hei mut varpu-lukua tähän nyt, ja koitan saada seuraavan luvun myös aika pian laitettua (vaikee arvata sit varmaan kenen näkökulmasta se on)

varoituksena, että luku sisältää itsetuhoista käytöstä/ajattelua!

siihen liittyen haluun sanoo, että muistakaa, että ootte kaikki merkityksellisiä ja tärkeitä, hyviä just noin <3 ja jos teillä on paha olla, niin puhukaa siitä oikeesti, avun hakemisessa ei oo mitään väärää tai noloo. Ja mä tiiän kokemuksesta, että se puhuminen ja avun vastaanottaminen voi olla tosi vaikeeta, mutta oikeesti auttaa. myös mulle saa jutella ja tulla puhuu, koitan kyllä aina jeesata ❤️

Ihanaa viikkoo kaikille ja tsemppii kouluun, töihin, mihin vaan, elämän ylipäänsä ❤️

**

Luku 7 - Ne kamalat ja se yksi kiva

Varpu

Kun me oltiin alle vuosi sitten muutettu Kuopiosta Kiuruharjulle, niin mä olin ollut tosi surullinen, tosi pettynyt. Muutto oli tuntunut kamalan lopulliselta, sellaiselta liian isolta muutokselta, jota mun oli ollut kamalan vaikea hyväksyä ja käsitellä.

Mulla oli jäänyt Kuopioon kaikki, ihan kaikki - mun ystävät ja ratsastusharrastus, koulu, tutut ympyrät ja mummo ja ukki. Sinne oli jäänyt Ella, jonka mä olin tavannut vasta kasiluokan jälkeisenä kesänä tallilla. Ella, jonka kanssa mä olin seurustellut.

Sinne oli jäänyt kaikki sellainen tärkeä ja merkityksellinen.

Mä olin kuitenkin yrittänyt sopeutua, olin yrittänyt ajatella, että kyllä tämä tästä. Kyllä mä selviäisin peruskoulun loppuun täällä, kyllä mä pärjäisin ja saisin uusia kavereita, löytäisin uudet harrastusympyrät ja sopeutuisin uuteen kouluun.

Kai mä olin koittanut olla toiveikas ja yrittänyt jaksaa äidin ja isän takia, kun nekin aina niin kovasti yrittivät. Siitäkin huolimatta, että mä olin tosi ujo ja vähän arka, oli mulla Kuopiossa ollut ystäviä, joten mä olin ajatellut, että saisin niitä täältäkin. Vaikka mä olisinkin uusi tyttö luokalla, niin mut otettaisiin hyvin vastaan.

Kaikki oli mennyt ihan pieleen.

Ensimmäisestä koulupäivästä asti kaikki oli mennyt ihan pieleen. Mä olin hyvin pian oppinut, millainen luokka meillä oli, millaisia tyyppejä siellä oli. Mä olin hyvin pian oppinut millainen Alma Pyykkö ja Sakke Riikonen olivat, millaisia niiden vanavedessä kulkevat ihmiset olivat.

Kamalia.

Kai mä olin aina ollut sellainen ihminen, jonka yli oli helppo kävellä, mutta ei mua koskaan oltu kiusattu näin. Se alkoi heti, enkä mä tiennyt miksi, mutta se alkoi. Ehkä mä olin liian arka ja ujo ja varovainen siihen luokkaan, niiden ihmisten sekaan.

En mä saanut kavereita, en yhtään.

Ja Kuopionkin ystävät jäivät, aikaa kului ja ne pitivät yhä vähemmän yhteyttä, enkä mä kai jaksanut olla aina se, joka kysyi ensiksi mitä kuului. Jotenkin mä silti selvisin kasiluokan syksyn, ehkä se oli johtunut Ellasta, joka oli käynyt meillä ja jonka luona mä olin käynyt välimatkasta huolimatta.