ray of hope•vkook•fin

2

*Jungkookin näkökulma*

Istun ruokapöydän ääressä syöden aamupalaani. Yhtä leipää. Isoveljeni istuu minua vastapäätä ja syö myös leipää, mutta vain kaksinkertaisen määrän mitä minä.
Nousen ylös tuolilta ja menen yläkertaan huoneeseeni. Katson päivän asun ja päätän laittaa mustan löysän hupparin ja mustat pillifarkut johon on tehty reiät polvien kohdalle. Menen vessaan ja avaan peilikaapin ottaen sieltä masennuslääkkeeni. Juon vettä vähän päälle ja alan harjaamaan hiuksiani muotoonsa.
Kävelen takaisin huoneeseeni ottaen puhelimeni taskuuni ja menen alakertaan istumaan sohvalle alkaen selaamaan instagramiani. Näin uuden seurauspyynnön ja hän oli se poika, jolle olin puhunut eilen illalla pihalla.
"taekim..." Sanoin ääneen. "Nii kuka?" Veljeni kysyy minulta ruokapöydästä syöden edelleen leipiään. "Ei mitää." Sanon pienesti hymähtäen.
Hyväksyn hänen seurauspyyntönsä ja pyydän seurata häntä takaisin.
"Meen ulos kävelee." Sanon pirteämpänä mitä vielä viisitoista minuuttia sitten. "Mä tuun mukaan." Veljeni Jung-hyun sanoo ja nyökkään tälle hymyillen.
Puen pitkän mustan ulkotakkini päälle karvaisella hupulla varustettuna. Laitan ruskeat timberlandit jalkaan ja työnnän puhelimeni takin lämpimään taskuun. Astun ulos jääden odottomaan veljeäni.
Kävelen pihastamme Jung-hyun perässäni. Keli on kevyt, eikä onneksi sada vettä, mitä eilen satoi, kun saavuimme tänne.
Lähden kävelemään pitkin kävelytietä isoveli vierelläni. Katselen ympärilleni ja nään naapurimme keittiöön, jossa istuu se poika. Taehyung. Hän tuijottaa puhelintansa kunnes nostaa päänsä ja katsahtaa pihalle. "Taehyung" Veljeni sanoo ja hoputtaa minua nopeasti pois ikkunan kohdalta. Käännän katseeni valkoisella huurulla peittyneeseen kävelytiehen.
"Jungkook, onks kaikki ok?" Veljeni kysyy minulta ja päättää pysäyttää meidän kävelyn. Katsahdan häneen varovasti silmiin. "Eli ei?" Hän vastaa puolestani. Nostan vain harteitani.
Veljeni on minulle se, jolle voin puhua aivan kaikesta. Vaikka siitä, että olisin ihastunut johonkin henkilöön. Jung-hyunin täytyisi tietää jo tämä, että jos haluan oikeasti sanoa hänelle jotain tärkeää tai minulla ei ole kaikki okei, niin minä sanon.

Istun äitini kanssa sohvalla hiljaa. "Otitko tänään lääkkeet?" Hän kysyy minulta ja nyökkään vastaukseksi. "Hyvä." Hän vastaa minulle ja lähtee keittiöön keittämään kahvia.
Taehyung oli tykännyt muutamasta uusimmasta kuvastani ja hymähdin hieman ja hän oli myös antanut minun seurata häntä, joten päätän mennä tykkäämään myös hänen muutamasta kuvasta.

Äidillä ja veljelläni on kunnon annokset ruokaa lautasellaan ja sitten on minä. Minulla on vain pieni nokare riisiä lautasellani, ei sen kummempaa.
Entiset kaverini eivät kannustaneet minua juuri lainkaan masennuksesta eroon pääsemisestä...katsoivat vain vierestä, äitikään ei hirveästi kiinnosta nykyhetkessä, mutta Jung-hyun onneksi auttaa minua tämän kanssa. Ilman häntä en ehkä olisi nyt syömässä riisiä perheeni kanssa yhdessä ruokapöydässä. Onneksi olen nyt tässä, enkä missään muualla vaikka joskus siltä tuntuukin, että tahtoisi vain jättää koulun ja muut taakseen ja käpertyä omaan pieneen pesäänsä.
Makaan sänkyni päällä katsellen itseäni puhelimen kameran avulla.
Ruma, läski, paska, susta ei tuu koskaan mitään, ääliö, oksettava.
Sanat joita olin saanut kuulla koko yläasteen aikana, kaikuivat päässäni. Laitan puhelimen kiinni ja mietin sanoja ja itseäni. Olenko oikeasti tuollainen?

-

No nyt voisi sanoa että tästä tuli vähän surullisempi osa, mitä tuosta ensimmäisestä. Mielipiteitä olisi toki taas kiva kuulla. :) Kiitos kun luit! Hei hei!<3
Ja joo tosi hyvä aika kirjottaa ja julkasta tää osa. Köhköh... :d