True Colors //FIN

Luku 5.

   Päädyin lopulta jäämään Sonjan luo yöksi. Nukuin samassa huoneessa kuin Amalie, tosin nojatuolissa. Alakerran juhlat loppuivat aikanaan ja lisäkseni muutama Sonjan ystävistä jäi yöksi. 

Aamulla katselin sängyllä rauhallisesti nukkuvaa tyttöä, odottaen muiden heräämistä. Lopulta aloin kuulla alakerrasta astioiden kolinaa ja hiljaista puheensorinaa ja päättelin muiden tekevän aamiaista. Päätin liittyä seuraan. Laskeuduin portaat hiljaa alas, varoen herättämästä Sonjan vielä mahdollisesti nukkuvia ystäviä. Suunnistin puheen avulla keittiöön, jossa Sonjan lisäksi istui 2 tyttöä ja yksi poika, jonka ikäväkseni tunnistin Antonin ystäväksi. 

"Huomenta Vilja", sanoi Sonja. "Haluutko aamupalaa?"

Nyökkäsin vastaukseksi. Eero, Antonin ystävä katsoi minua mietteliäänä. 

"Mitä sä täällä?" Eero kysyi. 

Sonja vastasi puolestani ennen kuin ehdin edes avata suutani. "Vilja tuli auttamaan Amaa eilen, ku soitettiin sille."

Eero nyökkäsi. "Anton oli täällä hetken, mut se lähti muualle varmaan ennen ku tulit."

Istuin Sonjan viereen keittiönpöydän kääreen. Sonja kasasi lautaselle ruokaa ja ojensi sen minulle. Syön hiljaa kuunnellen muiden juttuja eilisestä ja siitä, mitä kukakin oli eilen tehnyt nolatakseen itsensä muiden edessä. 

"Onko Ama jo hereillä?" Sonja kysyi.

Pudistin päätäni. "Ei ainakaan sillon ku tulin tänne". 

Samaan aikaan Amalie ilmestyi keittiön seinän viereen. Tytön hiukset olivat sekaiset ja silmät vain puolillaan auki. Sonja ryntäsi paikaltaan halaamaan häntä.

"Huomenta sankari. Mikä fiilis?"

"Ei kovin sankarillinen", Amalie vastasi yrittäen hymyillä hieman. Hän katseli ruokapöydän äärellä syöviä ihmisiä ja huomasi minut.

"Moi Vilja".

"Moi Ama", vastasin.

 Amalie liittyi seuraamme käytyään suihkussa. Sillä aikaa monet Sonjan ystävistä olivat ehtineet jo lähteä. Hän ei sanonut juuri sanaakaan, eikä ruoan syömisestä meinannut tulla mitään. Kello läheni kolmea ja ajattelin, että oli lähtisin viimein kotiin. Olin jo hyvästellyt Sonjan ja avannut ulko-oven.

"Oota!"

Vilkaisin takaani kuulunutta huudahdusta. Amalie oli kerännyt tavaransa ja seisoi vähän matkan päässä minusta. 

"Mennään samaa matkaa".

Kävelimme vierekkäin niitä katuja, joita olin eilen juossut pimeällä. Kaikki näytti erilaiselta, enkä ensin meinannut muistaa mitä reittiä pääsin kotiin. Kesti muutaman minuutin ennen kui Amalie avasi suunsa.

"Kiva kun tulit eilen".

"Tietty". Sonjan eiliset sanat kummittelivat päässäni, joten minun oli pakko kysyä.

"Teitkö sä sen mun takia?" Amalie käänsi katseensa välittömästi minuun.

"Ei. Ei todellakaan". Hänen katseensa siirtyi takaisin maahan.

"Mun elämä on vaan tosi sekasin. Ei toi mikään ratkasu tietenkään oo, mut haluun että tiiät ettei se ollu sun vika".

"Jos sä haluut puhua siitä niin sano vaan. Kyllä mä kuuntelen". Yritin saada tyttöön katsekontaktin, mutta hänen silmänsä pysyivät maassa. Tartuin Amalien käteen. 

"Kiitos. Siis että tulit eilen. Ja anteeks myös että jouduit tulemaan", hän sanoi viimein.

"Ei se mua haittaa".

Kävelimme lopun matkaa käsi kädessä. Saavuimme taloni eteen, mutta Amalie jatkoi kävelyään. Vedin hänet luokseni ja halasin. Amalie painoi päänsä olkapäälleni.

"Nähdään koulussa", sanoin ja irroitin otteeni.

"Nähdään".