True Colors //FIN

Luku 3.

   Seuraavana iltana vilkuilin hermostuneena vuoroin käteeni kirjoitettua numeroa, vuoroin puhelintani. Olin perunut Antonin kanssa tehdyt suunnitelmat, jotta välttyisin turhilta kysymyksiltä. Jostain syystä minua jännitti, vaikka Amalie oli itse antanut numeronsa. Sain kai ajatuksen myötä kerättyä rohkeutta, sillä pian huomasin näpytteleväni Amalien numeroa puhelimeeni. 

"Moi, Vilja täs. Miten menee?" päädyin kirjoittamaan. Heitin puhelimeni sängylle. Pian se jo ilmoittikin saapuneesta viestistä.

"Moi :) Hyvin nyt, entä sulla?" 

"Hyvin mullakin!"

"Hyvä. Mitä jos huomenna ootat koulun jälkeen mua niiden portaiden alla?"

"Käy, mitä me tehään?"

"Se jää sulle yllätykseks."

Hymyilin puhelimelleni jälleen kuin idiootti. Minnehän me olemme menossa? Toisaalta, Amalien takia olin valmis menemään minne tahansa.

Keskittymistä seuraavan päivän tunneilla hankaloitti vähäiseksi jäänyt uni ja tieto siitä, että näkisin pian Amalien. Onnekseni viimeinen tunti olisi kuitenkin pian päätöksessään. Yritin keskittyä opettajan puheeseen. Mihin minä oikeasti tulisin koskaan tarvitsemaan kvanttifysiikkaa tai mitään muutakaan niin omistuista? Kun opettaja lopetti viimein tunnin, ryntäsin ulos ovesta ensimmäisten joukossa. 

Amalie ei ollut vielä saapunut, kun saavuin portaiden alapäähän. Nojasin hetken aikaa niiden vieressä kulkevaan kaiteesseen, kunnes tunsin kädet harteillani.

"Ootko valmis?" kuului Amalien ääni takaani.

"Toki." Käännyin ympäri. "Kerrotko jo minne ollaan menossa?"

"Kohta", Amalie hymyili ja lähti kulkemaan kohti lähintä bussipysäkkiä. Seurasin häntä ja pian hyppäsimme Amalien osoittamaan bussiin. Juttelimme lyhyen matkan ajan koulusta ja muusta turhasta. 

Amalien painettua bussin stop-nappulaa jäimme pois kyydistä. Tarkastelin maisemaa, eikä minulla ollut tietoakaan missä olimme. Ympärillämme näkyi vain puita, joiden lomassa mutkitteli useita polkuja. Amalie lähti kulkemaan erästä polkua pitkin.

"Metsäänkö me ollaan menossa?" kysyin ihmeissäni.

"Tavallaan."

Kuljin Amalien perässä polulla ja varoin kompastumasta mihinkään. Käännyimme oikealle, jossa polku vaihtui suureksi ylämäeksi.

"Ootko tosissas?"

"Joojoo, tuu nyt!" Kuntoni ei selvästi ollut kovin hyvä, sillä olin noin puolessa välissä valmis luovuttamaan. 

"Ama?" Amalie kääntyi katsomaan minuun ja ojensi kätensä, jotta tarttuisin siihen. Kuljimme käsikkäin mäen ylös. Pidin yhä katseeni maassa ja huomasin maaperän muuttuvan kallioksi. Nostin pääni ylös. Olimme nousseet kallion päälle, jonka reunalta oli huomattavan suuri pudotus alaspäin. Metsä muuttui edessämme kaupungiksi. 

Katsoin näkyä ihmeissäni. Huomasin sivusilmällä Amalien katsovan minua pieni hymy kasvoillaan. Siirsin katseeni häneen ja samalla hän siirsi omansa pois. Hän istui kallion reunalle niin, että hänen jalkansa heiluivat vapaana reunan yli. Tein samoin.

Istuimme kalliolla kauan, monta tuntia. Kuuntelimme musiikkia ja lauloimme epävireisesti lempiartistiemme laulun tahdissa. Amalie piti kättään omani päällä, minä pidin päätäni hänen olkapäällään.

"Vilja?"   Nostin pääni, jotta näkisin Amalien kunnolla.

"Niin?"

"Sä oot ihan mahtava tyyppi." Amalien silmät katsoivat suoraan minuun. Tyttö oli kaunis.

"Niin säki." Amalien katse siirtyi alemmas, ja huomasin hänen katsovan huuliani.

"Ama.." Tytön katse siirtyi takaisin silmiini. "Mul on poikaystävä", sanoin hiljaa.

Amalie siirsi kätensä pois omani päältä ja siirsi katseensa tällä kertaa eteenpäin, kaupunkiin päin. "Kyl mä tiiän", hän sanoi haikeasti. Yritin saada tyttöön uuden katsekontaktin, turhaan. 

Hyvä fiilis vaihtui nopeasti. 

"Anteeks."