Tulen ja Jään valtakunta

1.

-Fridan näkökulma-

"Tänään on se aika vuodesta, kun 13 vuotta täyttäneiden soturikoulutus alkaa. Voitte valita jään tai tulen. Jos valitsette jään, voitte odotella kaikessa rauhassa tämän päivän, kunnes teidät otetaan mukaan koulutukseen. Jos taas päätätte valita tulen, teidän täytyy olla poissa jään alueelta tämän päivän loputtua, tai teidät luetaan automaattisesti vihollisiksi ja tapetaa." Jään klaanin johtajan, jääkuningattaren, Maria Icemonthin ääni kaikui pitkin kylää. Hänen sanojaan seurasivat melkein rajattomat suosion osoitukset, joihin en yhtynyt mukaan.

Ilma oli usvainen ja viileä. Kaikki olivat kokoontuneet Marian palatsin eteen, kuuntelemaan jokavuotista puhetta, ja nyt väkeä alkoi virrata poispäin aukiolta, lämmittelemään oman kotinsa lämpöisiin huoneisiin. Reppu, johon olin pakannut kaikki omistamani asiat painoi ikävästi selkääni kaareen, mutta lihakseni painoivat vastaan.

"Viimeinen mahdollisuutesi." paras kaverini, Lena, sanoi surumielisesti minulle. Entinen paras kaverini, korjasin mielessäni.

"Olen tehnyt päätökseni." vastasin samalla surullisella äänensävyllä, vaikka yritinkin kuulostaa määrätietoiselta, itsevarmalta, rohkealta... kaikelta siltä mitä en ollut, enkä todennäköisesti tulisi koskaan olemaankaan. Näin kyyneleet, jotka valuivat Lenan silmistä, ja yritin pidättää omani. En saanut näyttää heikkouttani.

"Tiedän, että sääntöjen mukaan minun pitäisi vihata sinua. Jos näemme vielä, minun täytyisi yrittää tappaa sinut, tai edes satuttaa niin paljon kuin ikinä pystyn. En saisi enää edes keskuskustella sinun kanssasi, kun tiedän että valitset sen minkä valitset. Minun pitäisi kohdella sinua kuin saastaista petturia, jolla ei ole ihmisarvoa, ja sylkäistä päällesi, heitellä mädillä tomaateilla. Mutta en ikinä pysty siihen. En voi koskaan satuttaa sinua, vaikka satutatkin minua lähtemällä nyt. Haluan jättää edes hyvästit, kertoa miten paljon välitän. Et tule ikinä olemaan minulle kuin vihollinen." Lena sanoi itkien vielä enemmän, vetäen minut haliin, rutistaen minua niin kovaa, että pelkään henkeni saannin loppuvan tähän paikkaan. Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja joudun pinnistelemään kaikin voimin, ettei kyyneleeni eksy poskille.

"Olen pahoillani, kaikesta. En voi ikinä unohtaa niitä hetkiä, joita vietimme yhdessä, kukaan ei voisi unohtaa. Mutta minun on pakko lähteä, en voi jäädä tänne, en kuulu tänne. Toivon ettemme koskaan enää tapaisi." sanon, ja vietän vielä viimeisen hetken Lenan lähellä. Vedän sieraimiini hänen mansikan hajuista hajuvettään, ja rutistan häntä viimeisen kerran, ennen kuin vetäydyn irti.

Lähden kävelemään eteenpäin, sinnepäin mistä arvelin Tulen leirin alkavan. Tiesin, että jos jäisin, kaikki olisi vain hankalempaa. Nytkin olin miettinyt jääväni tänne, kestäväni koko elämäni hylkiönä, mutta tiesin sen olevan jo liian myöhäistä, sanoipa muut mitä sanoivat.

En ollut rauhallinen, kylmä, epäsosiaalinen ja itsenäinen, niin kuin muut siellä, missä olin kasvanut. Ei, en osannut olla hetkeäkään paikoilleen, ja jää vain jähmetti kaiken paikalleen, enkä halunnut jäädä patsaaksi seisomaan ikuisiksi ajoiksi. Rakastin ihmisiä kovemmin kuin koskaan, yhtä kovaa kuin tulen liekki loimuaa, ja antaa loistetta ympärilleen. En osannut olla hiljaa silloin kuin piti, vaan pyrin aina puheväleihin ihmisten kanssa, kukaan ei vain halunnut puhua kanssani, ei täällä.

Kävelin katua eteenpäin, ja lumi narskui allani. Lunta minun ei tulisi ikävä, se oli kuin epäonnistunutta jäätä, ja epäonnistunut jää minä olin. Halusin aloittaa elämäni täysin alusta.

Vilkaisin itseäni talon ikkunasta; ruskeat, alaselkään ulottuvat suorat hiukseni oli harjattu huolellisesti, mustat ihonmyötäiset housut, ja valkoinen pitkähihainen olivat ainoat vaatteet kaapissani, joita en käyttänyt melkein ikinä. Ne olivat mielestäni liian arkiset, enkä halunnut olla lähellekään arkista. Juuri siksi olin valinnut ne päälleni tänään, ei siksi, että ne oli arkiset, vaan siksi, etten ollut ennen tykännyt niistä. Musta reppuni näytti siltä, että voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä, halusin olla perusteellinen, enkä ollut jättänyt taloon, jossa ennen olin asunut, mitään merkkejä siitä, että olisin joskus edes astunut sinne sisään. En halunnut kenenkään jäävän muistelemaan perääni. Olin siellä ollutta ja mennyttä.

Nyt kun olin yksin, kaukana keskustasta, kaukana muista ihmisistä, annoin kyynelten vain tulla, valua ensin poskilleni, ja tippua sitten maahan. Nopeutin askeleideni tahtia, minun oli pakko olla ajoissa tulen leirissä, tai koko elämäni olisi mennyttä. En voinut kuitenkaan lakata ajattelemasta Lenaa. Hän oli ollut ainoa tärkeä ihminen elämässäni, ja nyt olin jättänyt hänet.

Aurinko nousi ylös värjäten taivaan punaisen ja oransseihin eri sävyihin. Tulen sävyihin, ajattelin mielessäni yrittäen piristyä. Jo pikkulapsena jokaiselle oli opetettu, ettei elämässä saavuttanut mitään ilman uhrauksia. Tämä oli minun uhraukseni, uusi alku, enkä aikonut pilata sitä murehtimisella.