Tulen ja Jään valtakunta

9.

-Fridan näkökulma-

Otin hyllystä uuden kirjan, ja huoneeseen saapui pöly tuulahdus samalla kun avasin sen kannen. Sytytin pöydällä olevan lukulampun, ja asetin kirjan sen viereen. Nojasin pöytään olkapäällä, ja pidin kädellä päästäni kiinni, ettei se olisi vaunut alas. Minua väsytti, mutta en ollut löytänyt vielä mitään, -ja minun olisi pakko löytää edes jotain, joka auttaisi minua eteenpäin.

'1 800- luvun valtakuntana taisteluun käytettiin vielä hopeisia miekkoja, mutta ne vaihdettiin pian kestävyys syistä kultaisiin...' luin, mutta paukautin kirjan saman tien kiinni. Mihin tarvitsen historian tuntia miekkojen teristä? En mihinkään, koska jotenkin minusta tuntuu, että jos joskus joudun miekkailemaan, vastustaja ei antaisi armoa, vaikka kertoisin hänen miekastaan tarinoita.
Kirjaston oveen koputettiin, ja ennen kuin ehdin reagoida siihen mitenkään, ovi jo aukesi. Sisään astui Stephanie, yhtä komeana kuin aina, vaikka minun silmän aluseni olivat mustat ja tukka ihan sekaisin.

"Sinun kannattaisi lopettaa tältä päivältä." hän sanoi virnistäen pienesti samalla.

"En lopeta ennen kuin olen löytänyt jotain." vastaan, ja avaan lähimmän kirjan kannen uudelleen, jotta hän häipyisi.

"Tulisit nyt kävelylle, siellä on kaunis iltarusko." Stephanie sanoo hieman anelevasti.

"Mehän tykkäämme enemmän aamuruskoista." sanon, ja laitan kirjan naamani eteen, mutta ei minua oikeasti voisi vähempää kiinnostaa lukea sitä. En tajua miksen vain lähde hänen mukaansa, pieni tauko olisi paikoillaan, mutta näköjään päätin väittää vastaan.

"Minä tykkään." hän sanoo. Katson häntä murhaavalla katseellani, -jota en onnistu koskaan saamaan tarpeeksi murhaavaksi.

"Minäkin tykkään." väitän.

"Älä muuta itseäsi minun takiani." Stephanie sanoo.

"En muuta itseäni sinun takiasi, vaan sen takia, että menneisyyteni on mikä on." selitän.

"Tutkithan sinä nytkin menneisyyttä. Miksei sinun menneisyytesi voisi olla se jota vihjeessä tarkoitetaan?" Stephanie kysyy.

"Ei voi olla. Miksi minun menneisyytesi olisi arvokasta täällä?" kysyn, koska olen varma ettei se ole niin.

"Se voisi olla yhtä arvokasta kuin vakoojien tuoma tieto." hän sanoo.

"Mutta ei ole." sanon järkkymättömänää.

"Ei niin, koska se on arvokkaampaa." Stephanie sanoo myös yhtä järkkymättömänä.

"Miksi täällä laitetaan pikku poikia pakottamaan tietoa minusta ulos?" kysyn jo hieman ärsyyntyneenä.

"Sitä ei moni pikkutyttö tiedäkään." Stephanie sanoo virnistäen tavlla, josta en pidä.

"Jos tietoni kerran on niin arvokasta, miksi siihen tarvitsee vihjeitä, että voisin kertoa jotain heille? Sekö koko pääsykokeen idea on?" kysyn.

"Voin olla väärässäkin." Stephanie sanoo pudistellen päätään.

"Hei haloo! Olit minun ensimmäinen vihje, joten mikset tietäisi toisiakin?" huokaisen ärsyyntyneenä.

"Ehkä siksi ettei minulle ole kerrottu." hän sanoo vuorostaan ärsyyntyen.

"Etkö aio luovuttaa?" kysyn laittaen kädet puuskaan.

"En." hän sanoo. Istumme hetken vihamielisessä hiljaisuudessa, ennen kuin huokaan.

"Mitä haluat edes tietää?" kysyn hieman pettyneenä siihen, että minä olen aina se, joka luovuttaa.

"Sen, miksi pidät enemmän iltaruskosta." Stephanie sanoo hymyillen hieman.

"Uskotko todella sen olevan tärkeintä." kysyn hieman virnistäen.

"En, mutta en ole tulen kuningas." hän sanoo äänessään hieman voitonriemuisuutta. Katson häntä hetken ymmälläni, mutta päätän sitten selittää.

"Silloin kun olin vielä Jään leirissä, iltaruskon aikana pidettiin sunnuntaisin karnevaalit. Iltaruskot olivat aina sinisiä, ja sinen on sen klaanin tunnusväri. Pidimme sitä voitonmerkkinä, merkkinä että luonnon haltijatkin ovat ymmärtäneet meidän olevan parempia, ja antaneet meille oman ilmiön. En pitänyt siitä aluksi, -en ole koskaan sopinut Jään klaaniin, enkä olisi koskaan tullutkaan sopimaan. Mutta iltaruskon aikana sain ystävän, ainoan ja parhaan sellaisen, jota olen siellä ikinä saanut. Olimme toisillemme kuin siskoja, ymmärsimme toisiamme täydellisesti, olimme lähes aina samaa mieltä asioista. Meissä oli vain yksi ero, -hän sopi joukkoon täydellisesti, minä en ollenkaan. Olimme erottamattomat." selitin surullisesti. Pyyhin nopeasti poskelleni valuneen kyyneleen, toivoen ettei Stephanie ollut nähnyt sitä.

"Olen pahoillani. En tiennyt, että olet joutunut tekemään noin ison uhrauksen." hän sanoi tuijottaen maahan, ja liikuttaen jalkojaan vaivaantuneesti. Siitä arvasin hänen nähneen minun itkeneen, ja kevyt puna nousi kasvoilleni.

"Elämässä ei pääse eteenpäin ilman, että ottaa riskejä." sanoin sen ennemmin lohdutukseksi itselleni. Stephanie halasi minua lujemmin kuin kukaan oli minua ennen halannut, ja kuiskasi minun korvaani.

"Mikään elämässä ei ole pelkkä vihje, ja jää loppu elämäksi sellaiseksi, vaan kaikki on aitoa. Aidot asiat jäävät kiinni toisiinsa, ja luovat elämän, jossa kaikilla on paikka, mutta jossa kaikilla ei ole mahdollisuutta löytää paikkaansa, jos ei sitä todella halua." hän kuiskasi korvaani, irrottautui minusta, lähti kävelemään hiljaista vauhtia käytävää eteenpäin jättäen minut seisomaan siihen. Sydämeni tykytti lujempaa kuin olin sen uskonut pystyvän lyömään, ja hymy levisi hitaasti kasvoilleni.