Tulen ja Jään valtakunta

5.

-Fridan näkökulma-

Avaan silmäni, vaikka haluaisinkin jäädä vain nukkumaan sängyn pohjalle, enkä koskaan nousta sieltä pois. Nostin peiton pois päältäni, ja viileys tulvi kehooni, vaikka ei sisäilma edes ollut kylmää. Hetkeksi minut valtasi pakokauhu; huone oli aivan erilainen kuin kotini, -menneisyyden kotini- siellä ei ollut mitään vaaleaa, vaan kaikki oli sisustettu kodikkaasti ruskean ja punaisen sävyihin, lattia ei ollut paljas ja kylmä, vaan sen peitti pehmeä, lämmin ja karvainen matto. Häpesin sitä, että minut valtasi outo tunne, kuin kaikki olisi vain toive unta, kuin tämä olisi vain unelmaa, ja heräisin pian Jään leirissä hakemaan perheelleni kaivolta vettä. Aivoni eivät vieläkään olleet hyväksyneet siä tosiasiaa, että kaikki tämä, josta olin ennen kyennyt vain unelmoimaan oli nyt totta.

Nousin seisomaan, ja tarkastin kirjeen saman tien; eilen siinä oli lukenut vain, että vihjeet tulevat silloin, kun niiden aika näyttää olevan, eikä mitään muuta, ei edes puolikasta kirjainta, joka olisi lieventänyt sisällä palavaani pelon kokkoa, mutta nyt, siihen oli ilmestynyt lisää tekstiä. Menin lähemmäs huoneessani sijaitsevaa takkaa, joka oli syttynyt yön aikana kuin itsestään. Luin vanhalla musteella kirjoitetun tekstin koko ajan uudestaan ja uudestaan, -ei tämä voisi olla näin helppoa.

'1. vihje: Tutustu paikalliseen, joka haluaa tutustua sinuun' sanat kaikuivat aivoissani, kun yritin löytää edes jotain järjen hiventäkään. Tämä ei vain voinut olla näin, kaiken piti olla hankalampaa.

Yritin keksiä, olisiko vihjeessä käytetty jotain salakieltä, mutta käytettyäni siihen ties kuinka kauan aikaa, luettuani miljoona kertaa sen uudelleen ja uudelleen, yritettyäni muodostaa sanoista uusia lauseita, käännellä niitä väärinpäin, tajusin sen kaiken ponnistuksen valuvan hukkaan. Kai minun olisi hyväksyttävä vain se tosiasia, että vihje oli mitä oli, eikä se muuksi muuttunut.

Avasin huoneeni oven, pujahdin käytävään, ja sitten suljin oven. Puristin edelleen kädessäni paperia, johon vihje oli kirjoitettu; olin päättänyt päättänyt pitää sitä koko ajan mukana, kohdella kuin aarretta, sillä aarre se olikin. Hetken käytävällä seikkailtuani, löysin vihdoin etsimäni, -paikan jossa aamupala oli. Tungin paperin housuni taskuun, ja otin lautasen käteeni. Voitelin muutaman paahtoleivän marmeladilla. Valitsin pöydäkseni nurkkapöydän ikkunan vieressä, ja lähdin kävelemään sinne. Haukkasin palan leipää, ja vasta nyt huomasin edes olleeni nälkäinen. Melkein saman tien huomasin nuoren pojan kävelevän minun suuntaani hymyillen, ja minä vastasin hymyyn.

"Saako istua tähän?" poika kysyi, minä nyökkäsin, ja tein hänelle hieman tilaa.

Kävelin rannalla iltaruskon värjätessä taivaan mitä kauneimpiin sävyihin. Poika, joka oli esittäytynyt Stephanieksi, kulki vierelleni, ja yritin tukahduttaa tunteeni häntä kohtaan. Tiesin tämän kaiken liittyvän alku koetukseen, ei hän muuten edes puhuisi minun kanssa, varmasti hän halveksi minua aivan yhtä paljon kuin minä olin aina halveksinut tulen leirissä ollessani sinne muuttaneita, -en tosin samasta syystä kuin muut.

"Toivon niin kovasti, että saat jäädä tänne." Stephanie sanoi. 'Ei, et sinä toivo.' olisin halunnut vastata, mutta uskoin että oli parempi jos pysyisin hänen kanssaan hyvissä väleissä, ja tyydyin vain hymyilemään.

"Kiitos, että olet ollut minulle ystävällinen." sanoin ja todella tarkoitin sitä, vaikka tiesin hänen esittävän vain roolia. Stephanie tuli lähemmäs, ja kietoi kätensä olkapäilleni saaden sydämeni sykkimään tuhatta ja sataa.