Tulen ja Jään valtakunta

3.

-Fridan näkökulma-

Aurinko laski puiden taa, ja tuntui ettei aikaa ollut kulunut melkein ollenkaan aikaa. Se tapahtui liian nopeasti, aika oli vähissä. Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pystyin, ja toivoin koko sydämestäni tämän olevan oikea suunta. Jalkani olivat aivan puhki, ja juokseminen teki kipeää, mutta en saanut luovuttaa nyt, takaisinkaan ei olisi enää paluuta.

Pienen ikuisuuden jälkeen, kun en olisikaan jaksanut enää pidemmälle, näin punaisia kattoja. Nauroin helpottuneena,-minä todella olin päässyt perille. Jalkani melkein horjahtivat jo, kun saavuin vanhalle mukulakivitielle. Kadun päässä näin temppelin, tai arvelin sen vanhojen tarinoiden mukaan olevan temppeli. Jatkoin itsevarmana sinne suuntaan, ja päästyäni temppelin portaiden juurelle, pari raskaasti aseistettua vartijaa pysäyttivät kulkuni.

"Kuka olet, ja mitä teet täällä?" toinen vartijoista tiukkasi.

"Olen Frida Zackerberge, ja tulen tänne Jään leiristä, tulin vaihtamaan puolta." sanoin yrittäen pitää ääneni tyynenä, vaikka tärinä oli saavuttanutkin vartaloni jokaisen kolkan, jonka olin koskaan edes voinut kuvitella pystyvän tärisemiseen.

Toinen vartijoista, se joka ei ollut äsken puhunut, oli ryhtynyt tarkistamaan jotain pitkää pergamentti rullaa, hetken päästä hän nyökkäsi, ja vartijat antoivat minun kävellä heidän ohitseen.

Näin nyt portaiden yläpäässä suuren, punaisen, koristeellisen oven, jonka alaosan peitti pieni vartija rykelmä. Tällä kertaa vartijat vain avasivat oven, eivät kysyneet, eivätkä puhuneet mitään, vain avasivat sen.
Mentyäni sisään, tulin mitä kauneimpaan aulaan. Kaikki oli koristeltu punaisen ja ruskean sävyihin, eikä mikään ollut liian vanhaa tai uutta. Hymyilen, ja tuen nyt mielessäni päätöstä lähteä kaikin voimin, -vaikka siellä jossain mieleni perukoissa ikävöinkin Lenan kanssa vietettyjä iltoja, sitä kun olimme nauraneet melkein keuhkot ulos, sitä kun olimme syöneet jääleivoksia tekovalon alla, sitä kun olimme sukeltaneet suoraan kylmään veteen, ja hytisseet kylmästä kauan sen jälkeen. Mutta se kaikki oli menneisyyttä, sitä osaa, jonka viettämiselle minun pitäisi oksentaa. Tajuta, että se on vihollisten lapsien puuhaa.

Kuulin jonkun yskivän vierestäni herättääkseen huomioni, ja käännyin katsomaan. Mies, hovimestarin smokissa, seisoi vierelläni, ja arvelin nolona hänen seisseen koko ajan siinä.

"Olet varmaan neiti Zackerberge, oletan?" mies sanoi arvokkuuden ja ylimielisyyden sekoittamalla äänellä. Tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi.

"Vaikka sinun vanhassa klaanissasi hyväksyttiinkin iloisesti vastaan kaikki tulokkaat, eikä heidän tarvitse tehdä melkein mitään sen eteen, että heihin uskottaisiin, mutta täällä asiat ovat toisin. Kaikki tulokkaat joutuvat koetukseen, josta heille kerrotaan aiemmin vain kolme vihjettä, joiden avulla teidän pitäisi osata päätellä, mikä teillä on vastassanne. Voin vain kertoa; tehtävä ei ole helppo, mutta jokaiselle, joka oikeasti kuuluu tänne, sen pitäisi olla mahdollinen suorittaa. Tässä kirjekuoressa on avain huoneeseesi, kolme vihjettä, sekä se päivä, jolloin joudut koetukseen. Onnea matkaan." hovimestari jatkoi, ojensi minulle kultareunaisen pergamentti paperista taitellun kirjekuoren, jonka otin vastaan. Pian hän kääntyi, ja lähti kävelemään käytävää toiseen suuntaan.

Jäin hetkeksi tuijottamaan hänen peräänsä, -eikö hovimestarien työtä täällä päin ollutkaan opastaa kaikki huoneisiinsa? Mutta en ollut vielä siinä asemassa, että olisin voinut kyseenalaistaa täällä olevia toimintatapoja, joten käänsin katseeni hovimestarin selästä kädessäni olevaan kirjeeseen. Avasin varovasti sen, ja pudotin käsiini kultaisen, ikuisuuksia vanhan, mutta hyvin säilyneen avaimen. Huoneessani oli numero "10" ja arvelin minun huoneeni sijaitsevan päinvastaisella käytävällä, kuin minne hovimestari oli mennyt.