Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 7

Aamulla heräsin silmät eilisestä itkemisestä hieman turvonneina. Hymyilen unenpöpperössä kaikelle mitä eilen tapahtuikaan. Anton lähti illalla kotiinsa, mutta aikoi tulla hakemaan minut ja viedä kouluun.

Kävin pikaisessa suihkussa ja vaihdoin vaatteet. Mustat farkut ja vaaleansininen huppari. Tein aamutoimet ja istahdan sohvalle nauttimaan Lunan rapsuttamisesta.

"Ilonaa! Mä tiedän et sä ja Anton ootte yhessä!" Kaapo istuu huutaen nojatuoliin ja luo virnuilevan katseensa minuun. Punastun vienosti ja pudistan päätäni.

"Ehei, poikakulta, kuvittelet omiasi", naurahdan ja nousen sohvalta. Pörrötän Kaapon hiuksia sisarellisesti.

"Kaapo senkin idiootti, missä mun housut on?" Linus kiljuu ylhäältä. Tapansa mukaan, Kaapo on napannut veljensä housut jalkoihinsa. Vaikka ne kaksi jästipäätä on jo isoja, he käyttäytyvät kuin lapselliset pikkukakarat. Kävelen tuhahtaen eteiseen ja laitan kengät jalkaani. Olen kuulevinani Antonin ajavan pihaan ja nappaan takin kaapista.

Istahdan Antonin viereen pelkääjän paikalle ja kurottaudun antamaan tuolle pienen suukon huulille. Nojaan sitten hymyillen selkänojaan ja katselen maisemia.

"Mä mietin, et meidän kannattais olla koulussa vaan kavereita", Anton aloittaa ja kuuntelen tarkasti. Olin itsekin miettinyt sitä, mutta nyt kun toinen sanoi sen ääneen, on jotenkin helpompi hyväksyä se.

"Koska aika moni tyttö on kusessa muhun, niin mieti mitä ne sulle tekis jos sais tietää", Anton kertoo perustelunsa. Nyökkään hitaasti. Olin toki ehtinyt huomata jo sen, esimerkiksi niistä murhaavista katseista, joita minä, Lotta, Anna ja Frida saimme osaksemme. Olimmehan sentään Antonin hyviä ystäviä.

"Sopii mulle", vastaan myöntävästi ja haukoittelen hieman. Onneksi on perjantai.

¤¤¤

Koulun jälkeen huomaan äidin ja iskän molempien autojen olevan poissa pihasta. Yritän kaivella avaimia reppuni taskusta, mutta olen näköjään unohtanut ne sisälle. Avaan puhelimeni ja huomaan äidiltä tulleen viestiä. Lähettiin Kaapon ja Linuksen kanssa Rovaniemelle mummolaan! Kiroan ääneen. Ilman minua sinne painelivat, kuinka reilua! Valitsen iskän numeron.

"Mitä nyt? Oon kohta lentokentällä", kuulen iskän vastaavan kysyvänä.

"En pääse sisälle, koska avaimet jäi kotiin. Kukaan ei oo kotona, joten mitä teen?" Kuulen iskän kiroilevan.

"No, varaan sulle lipun tohon koneeseen jolla me mennään Helsinkiin", iskä huokaisee. Olen hieman hämmentynyt. Lentokoneella Helsinkiin? "Meillä on peli HIFK:iä vastaan huomenna. Pääsetkö kentälle jotenkin? Soita Antonille ja kysy millä hän tulee", iskä lopettaa puhelun ja huokaisen syvään. Eihän minulla ole mukana muuta kuin koulureppuni.

¤¤¤

"Hei Ilona! Anton on puhunut paljon sinusta", Antonin tummahiuksinen äiti hymyilee minulle peruutuspeilin kautta. "Pelkkää hyvää. Olet kuulemma temperamenttinen ja näpsäkkä nuori nainen", nainen naurahtaa ja vilkaisee pelkääjänpaikalla istuvaa poikaansa. Näpsäkkä nuori nainen, saanko nauraa?

"Onneksi pelkkää hyvää", hymyilen ja lisään: "Mukava tavata". Olen oppinut vanhemmiltani käytöstapoja jo pienestä pitäen, joten yleensä aikuiset ihastuvat minun ja veljieni käytökseen. Onneksi he eivät ikinä näe pahimpia riitojamme.

"Onneks nyt voit kannustaa meidät voittoon", Anton kääntyy hymyilemään minulle leveästi. Näytän peukkua hymyillen. Oikeastaan on ihan mukava päästä viikonlopuksi Helsinkiin, en valita. Antonin äiti esittäytyy Mariaksi ja juttelee kanssani niitä näitä. Onneksi hän ei ole mikään hirveän ärsyttävä, kuten Rovaniemellä joidenkin poikapuolisten kavereideni äidit.