Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 5

Hyvästelen Antonin ja kipitän sisälle. Eteisessä Luna on heti kihnuttamassa jalkojani vasten, kerjäten rapsutuksia. Kumarrun rapsuttamaan kissaa korvan takaa ja otan kengät jaloistani. Riisun takin naulakkoon ja kävelen reppu kädessä ylös. Heitän sen sängylleni ja menen alakerran vessaan pesemään käteni.

Kävelen keittiöön ja otan lautasen laatikosta. Kuulen iskän huutelevan portaitten juurelta pojille, että tulevat syömään. Päiväruoka on perheessämme tapana syödä yhdessä, koska silloin voimme vaihtaa päivän kuulumiset ja keskustella ihan muuten vain.

Otan kanakeittoa lautaselle ja etsin lusikan laatikosta. Kävelen pöydän ääreen ja istuudun alas. Kaada maitoa lasiini ja hörppään siitä hieman. Iskä tulee istumaan ja tähtää katseensa minuun. Nyt tulee joku ristikuulustelu, olen jo varautunut nähdessäni tuon katseen isukkini silmillä.

"Kenen kyydillä tulit?" Iskä kysyy ja siristää hieman silmiään. "Antonin", kohautan olkapäitäni mukamas huolettomasti. Otan lusikallisen keittoa ja puhaltelen siihen hieman.

"Ai Anton Pellisen?" Kaapo kysyy tullessaan keittiöön. Nyökkään ja työnnän lusikan suuhuni.

"Ja se ite tarjos mulle kyytiä, en menny vinkumaan", lisään pikaisesti ja tunnen kuinka Luna hiippailee jalkojeni vierestä pöydän alle. Iskä tyytyy vastaukseen ja keskittyy keittoonsa. Äiti katsoo minua kaikkitietävästi hymyillen pöydän toiselta puolelta. Ei hitto jos se nyt luulee, että oon kusessa siihen, ajatus pulpahtaa heti äidin nähdessäni päähäni.

"Minkälaiset koulupäivät teillä oli? Saitteko kavereita?" Äiti kysyy ja katsoo minua, Kaapoa ja Linusia kysyvänä.

"Ihan hyvä, sain uusia kavereita. Jimin ja Santerin, ne kyl pelaa samas joukkees ku me", Kaapo selittää. Jotenkin minusta tuntuu ettei veljeni kerro kaikkea, ainakin Linusin naama näyttää pidättelevän naurua.

"Entä Linus ja Ilona?" Annan Linusin kertoa ensimmäseksi. Hänkin oli Jimin ja Santerin kanssa tutustunut paremmin. Tunnen katseiden siirtyvän odottavana minuun.

"Öö, no sain viis uutta kaveria. Tai, ei ne oo mun kavereita vielä, tuttuja vaan", selitän. "Ja tunnit meni hyvin, mut enkun tunnilla se ope kysy multa, et mikä on nelonen englanniks, ni kuulin et hevonen ja vastasin et a horse. Siitä koko luokka sai päivännaurut", naurahdan nolona. Pojat nauravat minulle ja irvistän heille. Huomaan vanhempieni kasvoilla karehtivan hymynkareen.

¤¤¤

Illalla päätän lähteä juoksemaan, koska olen raatanut läksyjen parissa lähemmäs kaksi tuntia. Vedän collegehousut ja -paidan ylleni ja sidon hiukset kiinni poninhännälle. Nappaan kuulokkeet mukaan ja menen alakertaan eteiseen. Sidon lenkkarit kiinni ja toivon etteivät varpaani jäädy näin marraskuun alussa. Otan kaapista kevyemmän takin ja laitan puhelimen sinne sisätaskuun. Pistän Ariana Granden kuulokkeista ja laitan ne korvilleni. Vilkaisen vielä kelloa: 18.45.

"Lähen lenkille, heippa!" En kuuntele vastauksia, vaan suljen oven ja kävelen tielle. Alan hölkkäämään rauhallista tahtia. Pidän juoksemisesta, koska mieli saa levätä ja saa rauhassa ajatella omia asioita. Lisäksi koko kroppa rentoutuu ja tulee parempi fiilis.

Olen juossut noin 3km kun kuulen jonkun äänen viereltäni. Otan kuulokkeet korvistani ja katsahdan vasemmalle.

"Ai moi Ilona!" Anna hymyilee hölkätessään vierelläni. Tervehdin takaisin ja yritän hymyillä ystävällisesti.

"Asutko jossai täs lähellä?" Kysäisen ja katselen ympärilleni. Omakotitaloja, pari rivitaloa seassa. Kuulen myöntävän vastauksen viereltäni. Juttelen Annan kanssa niitä näitä, aivan kuin olisin tuntenut hänet jo vuosia. Kunnes puhe kääntyy wanhojen tansseihin.

"Mä meen Noelin kanssa, mut me ollaa vaan kavereita", Anna sanoo. Yritän hymyillä. Pahuksen wanhat. Olin jo autuaasti ehtinyt unohtamaan ne. Good job Ilona!

"Kiva. Ooks päättäny jo mekon?" Anna rupeaa selittämään jotakin tilaamastaan viininpunaisesta mekosta. Sanon aina väliin jotakin ja juoksen eteenpäin.

"Meeks sä wanhoihin?" Kuulen kysymyksen. Kohautan olkapäitäni. "Tuskimpa. Ei oo oikeen ketää jonka kanssa menisin", totean. "Mut heippa, nähää huomenna koulussa!" Huiskautan kättäni ja käännyn kotitielleni. Anna jatkaa eteenpäin ja minä juoksen kotiovelle. Yritän avata oven, mutta se on lukossa. Vasta nyt muistan matsin ja manaan itsekseni. Totta kai minä en tajunnut sitä kun lähdin, en millään viitsinyt tarkistaa onko ketään kotona.

Kaivan puhelimen esiin ja varmistan pankkikortin olevan tallessa. Viime hädässä voisin mennä bussilla hallille. Yritän soittaa äidille, mutta hän ei vastaa. Joko äänet pois tai sitten ei vain hallin metelissä kuule. Lähden hölkkäämään pysäkille ja toivon samalla ehtiväni puoli seitsemän bussiin, joka veisi hallille.

Istun bussin lämpimälle penkille. Loppujen lopuksi pysäkillä seisoessani, oli alkanut satamaan vettä. Niin taattua tuuriani. Bussin hurina saa minut uneliaaksi, mutta en suostu nukahtamaan. Katselen melko tyhjää bussia ja kuuntelen samalla kuulokkeistani Ed Sheeranin Shape of youta.

Jään bussista ja kävelen hallille juuri toisen erän ollessa kesken. Marssin sille sisäänkäynnille, josta ennenkin olemme menneet sisälle halliin. Aukaistessani oven, eräs turvamies tulee luokseni.

"Tänne on asiattomilta pääsy kielletty", mies sanoo möreällä äänellään ja alkaa ohjaamaan minua ulos. Vastustelen jo muutenkin tuuristani ärsyyntyneenä.

"Mun iskä on Kärppien päävalmentaja ja mulla on tänne asiaa", yritän selittää pitäen ääneni suhteellisen normaalina. Mies katsoo minua epäillen. Ihan kuin valehtelisin! Kaivan puhelimen esiin ja näytän hänelle kuvia minusta ja iskästä. Vihdoin hän uskoo ja päästää minut kynsistään.

Vaeltelen käytävillä yrittäen etsiä VIP-aitioita, jossa muu perheeni luultavasti on. Availen ovia ja ehkä noin viidennen yrityksen jälkeen, löydän oikean oven. Kävelen kärttyisenä äidin ja veljieni luokse.

"Mulla ei ollu avaimia", tokaisen ja katson kentälle. Kärpät näköjään on 1-2 häviöllä Pelicansille. Nojaan kaiteeseen ja kas kummaa, silmäni etsivät katseellani Antonia. En yhtään tiedä millä numerolla hän pelaa, mutta oletan tunnistavani hänet vaihtopenkiltä.

"Tulitko bussilla?" Äiti kysyy takaani. Näytän peukkua irroittamatta katsettani pelistä. Huomaan Antoniksi olettamani miehen säntäävän jäälle. Katseeni seuraa häntä ja tajuan hänellä yhtäkkiä olevan kiekon. Heeetkineeen, missä välissä hän sai sen, pohdin ällistyneenä. Mies syöttää pelikaverilleen ja he pääsevät läpi Pelicansin hyökkäysalueelle. Kiekko pyörii Kärppä-pelaajilla, kunnes joku vetää ja kiekko uppoaa maalivahdin selän taakse. Huomaan hyppääväni ilmaan ja tuulettavan.

"Anton Pellinen 2-2!" Selostaja mylvii ja kärppä-fanit ovat innoissaan.

"Mä en tiennykkää et kannustat nykyää Kärppiä?" Linus katsahtaa minuun kysyvänä. Kohatutan olkiani. "En mäkää", vastaan rehellisesti.

¤¤¤

Matsin jälkeen menemme pukuhuoneen taakse odottamaan iskää. Kärpät hävisivät 2-3. Pelaajia valuu ohitsemme heidän lähtiessä koteihinsa. Iskä tulee Antonin kanssa viimeisenä.

"Ai, sä tulitki kattomaan", kuulen Antonin äänestä tuon olevan yllättynyt. Nyökkään. "En päässy sisälle ku avaimet jäi, ni oli pakko tulla tänne", selitän. Olen tietoinen perheeni läsnäolosta, joten yritän keskustella kuin normaalille kaverille. Mutta... eikö Anton sitten ole normaali kaverini. Muu perheeni lähtee kävelemään edellä. Kävelen Antonin kanssa pari metriä heidän jäljessään.

"Okei. Ehitkö nähä mun maalin?" Anton kysyy kädet taskuissa. Nyökkään hymyillen.

"Se oli hieno, vaikken ymmärräkkään jääkiekosta tyylii mitään", naurahdan. Pääsemme autolle ja hyppään takapenkille. Anton jatkaa kulkuaan mautolleen. Kiinnitän turvavyöni ja kohottaessani päätäni, huomaan äidin tarkkailevan minua peruutuspeilin kautta.

------------------------------------------------------------------------------------------

Heipss! Tässä uutta osaa teille, toivottavasti tykkäätte! <33