Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 25

Tämä osa on kirjoitettu Antonin näkökulmasta.

Se, että olet istunut poliisiasemalla tunteja, ollut kuulusteluissa ja samalla ajatellut kadonnutta lastasi, kuluttaa mieltä. Monta kertaa päässä on käynyt kuva Benjaminin ruumiista, mutta mitään ei ole löydetty. Vielä. Sitä lausetta poliisit meille hokevat.

"Jos lasta ei löydetä katoamista seuraavien 48 tunnin aikana, löytymismahdollisuudet elävänä tippuvat puoleen. Teemme töitä koko ajan löytääksemme edes pienen vihjeen lapsen olinpaikasta tai tapahtumista katoamisen jälkeen", ystävällinen poliisi kertoo vakavana. Rikosetsivä Mallory.

Ilonan turvonneet silmät vilkaisevat minuun päin hätääntyneenä. Karlaa hän ei ole suostunut laskemaan hetkeksikään silmistään, nytkin lapsi nukkuu rauhallisena kärryissään Ilonan edessä. Lasken käteni Ilonan kädelle ja puristan hellästi.

Kaikki tulee menemään hyvin, muodostan sanat huulillani. Loppujen lopuksi täytyy myöntää, että en itse edes usko siihen. Yritän vain saada kihlattuni toiveikkaaksi. Mitä hittoa me ollaan tehty, että ansaitaan tämä?

----

"Ei tästä tuu yhtään mitään!" Kuulen huudon olohuoneestaan. Sain juuri Karlan unilleen, joten tyttö tuhisee pinnasängyssä yksin. En vieläkään ole tottunut Benin jättämään aukkoon. Vaikka katoamisesta on vasta päivä.

"Mistä?" Kysyn ja kaappaan itkevän Ilonan syliini ja kaadun sohvalle. Ihme kun hänen kyyneleensä eivät lopu, itse itkin omani loppuun aikoja sitten.

"Miten kerron kaikille Benistä?" Hän nielaisee ja pyörittelee puhelinta sormissaan. Realistisesti ajateltuna Suomessa varmaan ollaan jo uutisoitu tästä. Kuitenkin on kamala ajatus, että vanhempamme ja ystävämme eivät kuule katoamisesta meiltä. Me olemme sentään Benin vanhemmat.

"No, kerrotaan yhessä", ehdotan ja otan hänen puhelimensa käsiini. Pistän puhelimen sohvapöydälle ja kaivan omani taskusta.

"Käytetään tätä", avaan harmaan puhelimeni ja menen suoraan viesteihin. Hankalinta on kertominen muille.

"Mitä me sanotaan?" Ilona kysyy ja puree huultaan. Mietin ja pyörittelen sohvatyynyä käsissäni. Todella hankalaa. Ei oikeasti ole hankalampaa asiaa olemassa. Enkä edes ikinä ajatellut, että joutuisin tähän tilanteeseen.

"No, mitä jos soitetaan vaan?" Ehdotan. Soittaminen kuulostaa huomattavasti helpommalta kuin viestin kirjoittaminen. Ilona nyökkää ja menen suoraan FaceTimeen. Valitsen ensimmäiseksi äidin numeron ja asetan puhelimen nojaamaan sohvapöydällä olevaa kukkamaljakkoa vasten.

Muutaman tuuttauksen jälkeen äidin kasvot ilmaantuvat näytölle. Hänen hymyilevät kasvonsa, jotka luultavasti eivät vielä tiedä tapahtuneesta mitään. Lasken käteni Ilonan reidelle ja puristan hellästi.

"Heii, mulla on niin kauhee ikävä teitä ja vauvoja", äiti naurahtaa ja istahtaa Ellen viereen sohvalle. Vilkutan siskolleni hymyillen ja yritän muodostaa järkevän kuuloisia lauseita päässäni.

"Meilläki on ikävä teitä", sanon ja pakotan hymyn kasvoilleni. Ihme jos äiti ei huomaa Ilonan itkusta turvonneita silmiä. Ja minun vääristynyttä hymyäni. Selvästi hän huomaa, että jokin on vialla. Kasvot eivät hymyile vaan kääntyvät huolestuneiksi.

"Onko jotakin sattunu?" Hän kysyy huolestuneena. Puraisen huultani ja mietin mitä sanoa. Tunnen Ilonan puristavan kättäni. Yritän muotoilla hyvältä kuulostavaa lausetta päässäni.

"Benjamin on kadonnut", töksäytän. Olisihan se voinut olla sulavampikin kertominen, mutta parempaan en pystynyt. Äidin kasvoille leviää ensin hämmentynyt ja sitten kauhistunut ilme. Elle purskahtaa itkuun ja äiti kietoo kätensä siskoni ympärille.

Ilona nojautuu minuun ja alkaa itsekin itkemään. Pyyhkäisen kihlattuni poskilta kyyneleet ja hymyilen rohkaisevasti.

"Miten? Miten saatoitte olla niin huolimattomia!" Äiti on selvästikin hysteerinen. Selitän parhaani mukaan koko jutun. Tiedän, että äidin tekisi mieli kiljua ja karjua minulle täysillä. Miten saatoimmekaan olla niin vastuuttomia ja antaa Benjaminin vain kadota.

"Anton, minä-", äidin lause jää kesken kyynelten tullessa. "-en tiedä mitä sanoa tai ajatella." Ilona yrittää parhaansa mukaan lohduttaa äitiäni. Katson vaaleaa nuorta naista rakastavasti. Kunhan kukaa ei vie Ilonaa...

"Meidän pitää kertoa myös Ilonan vanhemmille, joten rakastan teitä niin paljon", hymyilen surullisesti ja lähetän lentosuukon. Sammutan puhelun ja suukotan Ilonaa poskelle.

"Sinun vuorosi kertoa", puristan hänen reittään rohkaisevasti. Ilona asettaa oman puhelimensa samalle paikalle ja soittaa FaceTimella omalle äidilleen. Tämä on maailman kamalinta, voisiko tämä vain loppua?

"Moi rakkaat!" Ilonan äidin pirteä ääni kajahtaa kun kasvot ilmestyvät puhelimen näytölle. Ilona vilkuttaa ja Linuksen ääni kajahtaa jostakin keittiön syövereitä.

"Anton, miks et tehny maalia viime pelissä?" Naurahdan ja selitän jotakin huonosta päivästä. Linus naureskelee ja tokaisee omahyväisesti olevansa pettynyt minuun. Pudistelen päätäni huvittuneena.

"Äiti, tää on tosi hankala kertoa", Ilona aloittaa ja pyörittelee kihlasormusta sormessaan. Huomaan Ilonan äidin kuuntelevan tarkkaan samalla kun ohjeistaa Kaapoa tekemään jauhelihakastiketta.

"Benjamin-", Ilona saa sanottua ja nielaisee. "-on kadonnut". Ilonan äiti pysähtyy ja kuulen Kaapon kysyvän seuraavia ohjeita.

"Anteeksi mitä? Sanoitko juuri, että minun lapsenlapseni on kadonnut?" Nainen varmistelee ääni tihkuen huolta. Kaapo ilmeisesti onnistui polttamaan jauhelihat pohjaan ärräpäiden perusteella.

"Kaapo! Siisti suutasi!" Kuulen Ilonan isän huutavan. Ilona nyökyttelee päätään äitinsä kysymykselle. Ilonan äiti on hetkessä valaistanut muut tilanteella ja sen vakavuudella.

Oma puhelimeni soi. Tuntematon numero. Vastaan ja kuuntelen rikosetsivä Malloryn ääntä.

"Täältä noin 20 kilometrin päästä on löydetty pienen poikalapsen ruumis. Voi olla, että lapsi ei ole etsimämme, mutta ikä sopii ruumiiseen. Teemme DNA-testauksen varmistaaksemme lapsen henkilöllisyyden", Mallory kertoo saaden sydämeni pamppailemaan lujaa.

"Poliisit ovat löytäneet pienen lapsen ruumiin", kerron Ilonalle järkyttyneenä.

"Onko se Benjaminin?" Hänen vanhempansa tivaavat puhelun välityksellä järkyttyneenä.

"Ei ole vielä varmaa, se varmistetaan DNA-testillä", kerron kaiken mitä Mallory kertoi minulle.

-

"Mitä jos se on Benjaminin?" Ilona kävelee ympäri olohuonetta hermostuneena hyssytellen samalla itkevää Karlaa. En osaa vastata mitään. Tunnen puhelimeni värisevän taskussani ja vastaan Malloryn puhelimeen.

"Ruumis ei ole Benjaminin".

------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ette uskokaan kuinka hankalaa tämän osan kirjoittaminen oli. Jotenki en saanut tätä millään aikaiseksi. Mutta nyt meidän kaikkien yhteinen matka Ilonan ja Antoni matkassa on ohi. Nähdään seuraavan kirjan parissa (;;