Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 14

Anton kävelee kohti Venlaa.

"Sä tiedät et mä vihaan sua", Anton tiuskaisee Venlalle. Venla kohauttaa olkiaan.

"Joten älä mee lähellekkää Ilonaa", Anton ottaa minut kainaloonsa ja johdattaa pois Venlan luota.

"Nähään jossaki vaiheessa rakas!" Venla huutelee perään, mutta saa vihaisia vilkaisuja muilta kirjastossa olijoilta.

"Mennäänkö käymään Ainolanpuistossa?" Anton ehdottaa ja kävelemme mautolle.

"Miksikäs ei", vastaan myöntävästi ja istun mautoon.

———

Kävellessämme puistossa otan Antonin kädestä ja nojaan siihen hieman.

"Kuule, ainoo syy miks me muutettiin tänne ei ollu se, et iskä sai töitä", avaan suuni ja katsahdan kuinka Anton reagoi. Istahdan ensimmäiselle vastaan tulevalle penkille ja vedän Antonin viereeni.

"Mulla oli Rovaniemellä vähän ongelmia. Join ja otin lääkkeitä", selitän ja katson kaikkialle muualle kuin Antonin kasvoihin. Räpellän ranneketjuani.

"Yhtenä iltana mä otin liikaa ja olin ihan hiton sekasin. Seuraavana aamuna mä heräsin sairaalasta", nyt uskallan katsoa Antonin kasvoihin. Ne ovat hämmentyneet ja huolestuneet.

"Mut pistettiin vieroitukseen ja sit ku pääsin sieltä, me muutettiin tänne", huokaisen ja pyöräyttelen ranneketjuani ranteessani.

"Iskä ei kertaakaa käyny katsoo mua vieroituksessa. Se pyöri vaan mun veljien ympärillä. Ja äitiki yleensä", kohautan olkiani muka välinpitämättömästi. Olen kuitenkin aina kokenut, että olen ylimääräinen perheessämme. Vanhempani pyörivät koko ajan Linusin ja Kaapon ympärillä. Minä olen vain heidän esikoisensa. Anton kietoo kätensä ympärilleni.

"Et saa kertoa kellekään", vannotan poikaystävääni ja hän nyökkää kasvot vakavana.

"Mä rakastan sua sen verran paljon, että en ikinä vois kertoo kellekkää sun salaisuuksia", kuulen Antonin kuiskaavan korvaani. Silmäni kyyneltyvät ja nieleskelen itkua.

"Mä oon jotenki ulkopuolinen meidän perheessä", kerron tuntemuksistani. Se tuntuu siltä, että ei olisi tervetullut omaan perheeseen. Kukaan ei saisi tuntea sellaista. Nousemme penkiltä.

"Ilona, sun vanhemmat rakastaa sua ihan hiton paljon", Anton vakuuttaa kävellessämme. Niin paljon kuin haluaisinkin uskoa, en kykene siihen.

"Niin kai sitten", mumisen ja kävelen Antonin kainalossa eteenpäin.

Istuessamme Antonin mautossa, hän alkaa silittää vatsaani.

"Siellä kasvaa kaks pikkuvintiötä", hän virnuilee ja naurahdan vapautuneemmin.

"Niin, samanlaisia kuin sinä", näpäytän poikaystävääni ja Anton irvistää minulle. Naurahdan. Vatsani on vieläki litteä, joskin raskaus näyttää pieneltä turvotukselta. Neuvolan nainen sanoi, että jokaisella naisella raskaus alkaa näkymään eri aikaan. Joillakin alkaa näkyä viikolla 18 ja jollakin taas viikolla 25. Ja kaksoisraskaus vaikuttaa toki asiaan. Itse olen viikolla 5.

"Kumpia haluaisit, poikia vai tyttöjä?" Tiedustelen samalla kun silmäshoppailen netistä söpöjä vauvanvaatteita. Anton miettii hetken.

"Poikia, ni sit voisin käyttää niitä ulkojäillä", hän vastaa. Mietin hetken vastaustani.

"Voithan sä tyttöjäki käyttää", tökkään häntä käteen ja saan osakseni muka-vihaisen mulkaisun.

"Mut mä haluun tyttöjä", kerron oman mielipiteeni.

"Mut poika ja tyttö olis kans ihania. Molemmille yks", Anton naurahtaa ja pysäyttää mauton pihamme eteen.

"Nähdään huomenna", kumarrun suutelemaan häntä. Kävelen sisälle. Pojat ovat treeneissä ja vanhemmat ilmeisesti jossakin illallisella. Luna tulee kiehnäämään jalkoihini. Otan kissan syliini ja pistän Spotifysta jonkun listan soimaan.

Tanssin olohuoneessa hymyillen. Luna nököttää sohvalla ja näyttää myrtsiltä söpö pinkku rusetti kaulassaan.

"Älä jaksa olla noin masis", istun kissan viereen ja rapsutan sitä niskasta. Tunnen kissan alkavan kehräämään mielihyvästä. Alan leikkimään Lunan kanssa sen lempilelulla, pitkällä narulla, jonka päässä on pörröinen pallo. Kissa hypähtelee sen perässä ja vaanii kuin saalista.

———

"Mitä Venla tekee täällä?" Noel kuiskaa istuessamme koulun kirjastossa. Venla kävelee ohitse ja hymyilee tuttavallisesti. Hänen perässään tulevat pari tyttöä, muistaakseni Sara ja Julia.

"Ei kai se tänne vaihtanu?" Frida kuiskuttelee takaisin kauhuissaan. Ymmärrän häntä hyvin. En itsekään hypi riemusta jos hän on vaihtanut tänne.

"Vittujen vittu", Jaakko kiroaa meidän kaikkien puolesta.

"No Venla on vaan yks tyttö, ei anneta sen vaikuttaa liikaa meidän elämään", Anna yrittää olla optimistinen.

"Niin ja sattumoisin aiheutti Aleksin kuoleman", Anton mulkaisee Annaa vihaisena. En olekaan aikasemmin kuullut tätä. Puristan rauhoittuvasti Antonin kättä.

"Mä en vieläkään käsitä, et Aleksi teki Venlan takia itsemurhan", Lotta katsoo surullisena käsiään. Katson hämmentyneenä ympärilleni. Kaikki näyttävät surullisilta. Kuka on Aleksi?

"Aleksi oli yks meijän parhaista kavereista. Se alko seurustelee Venlan kans ja sit niillä tuli bänät, Venla sano jotaki tosi pahaa Aleksille ja se veti yliannostuksen lääkkeitä", Anton kertoo ja saa sydämeni hyppäämään kurkkuun. Lääkkeitä. Auts.

"Kauheeta", saan kuiskattua ja ymmärrän nyt muiden vihan Venlaa kohtaan.

"Mun pitää käydä vessassa", irvistän hetken kuluttua kun mieliala ryhmässämme on vaihtunut takaisin normaaliksi. Vessakäyntini ovat lisääntyneet huomattavasti raskauden myötä. Kävelen Annan kanssa vessoille ja avaan oven. Venla on kätyreineen pesemässä käsiä lavuaareilla. Vilkaisen häntä välinpitämättömästi.

"Mulla on nykyää hankala keskittyä tunneilla", Anna kertoo kun jonotamme vessakoppeihin. Venla kuivaa käsiään ja hänen huulillaan karehtii hymy.

"Kannattaa käyttää jotaki lääkkeitä, voit kysyy Ilonalta vinkkejä", Venla kohauttaa olkiaan ja lähtee vessasta. Sydämeni jättää lyönnin välistä. Venla tietää. Anton. Miten hän saattoi kertoa. Yksi vessakoppi vapautuu ja menen sinne. Puren huuliani jotten alkaisi itkemään pettymyksestä.

Kävellessämme Annan kanssa takaisin kirjastoon, haluan vain päästä kotiin.

"Mitä ihmettä se Venla tarkotti sille lääke-jutulla?" Anna miettii ääneen ja kohauttaa olkiaan.

"Ehkä se luulee et oon joku lääkäri", vastaan mietteissäni. Pääsemme porukan luokse ja pyydän Antonin kanssani vähän matkan päähän muista.

"Onko jotaki sattunu? Näytät ihan säikähtäneeltä", Anton kysyy huolestuneena ja kurtistaa kulmiaan. Nielaisen syvään pettymyksen kyyneleet.

"Sä kerroit", sanon hiljaa silmät salamoiden.

"Sä lupasit, että et kerro! Ja nyt vitun Venla tietää!" Sanon kiivastuneena. Minä oikeasti luotin Antoniin. Mutta se oli liian hyvää ollakseen totta.

"Ei, en oo kertonu", Anton puolustelee hämmentyneen näköisenä. Teatteria. Olen vain niin täynnä kaksinaamaisia ihmisiä.

"Älä yritä, mä tiedän sen et kerroit. Mua ei kiinnosta nähä sua", kivahdan ja astun pari askelta taakse päin.

"Hyvästi Anton Pellinen", kuiskaan ja käännyn ympäri. Juoksen pois kirjastosta aukoen ovia matkan varrella. Juoksen pihalle ja hengitän syvään. Kyyneleet kastelevat poskeni.
——————————————————————
Oho, sain uuden osan kirjotettua jo nyt😂 Muttaaah kertokaa et oisko kiva jos tekisin jonku luvun Antonin näkökulmasta? Ja kiitti hirveesti voteista&kommenteista!💘💘