Boy in a pink hoodie || fin

🧡8.🧡

~ Zaiden

"Zaiden!" herään jo aika pitkään kestäneiltä päiväuniltani heti kuullessani Zacharyn topakan ja suorastaan raivostuneen äänen huoneeni ulkopuolelta. "Miks et oo ollu tänään koulussa?!" veljeni huutaa jostain eteisen lähettyviltä, sillä hän tuli juuri kotiin jostain. Toivottavasti töistä, eikä jostain baarista. En välttämättä juuri tänään jaksaisi humalaista Zacharya.

Nousen viivyttelemättä sängyltäni ja kävelen huoneeni ovelle. Raotan sitä pienesti niin, että voin tunkea pääni esiin pienestä rakosesta.
Veljeni kävelee huonettani kohti uhmakas pilke silmässään. Pitkän pojan toinen kulma on vastausta odottavaisen näköisenä koholla ja tuo on muutenkin jotenkin hassun näköinen. Olisiko muka mahdollista, että hän on kerrankin selvinpäin. Wautsi.

"H-hei, Zachary." kuiskaan ja lasken katseeni lattiaan kertoakseni, että alistun sille, mitä hän ikinä aikookaan minulle tehdä. Veljeni tönäisee huoneeni oven auki, josta johtuen tömpsähdän alas kovalle lattialle takamus edellä. Katson ylös Zacharya kohti. Silmissäni minulla on kipua täynnä oleva katse. Koko kroppani on aikalailla vain luuta ja nahkaa, joten äskeinen laskeutuminen ei tästä syystä ollut kovinkaan pehmoinen.

"Nouse ylös." veljeni tuhahtaa ja pyöräyttää silmiään kädet puuskassa. Kurtistan kulmiani ihmeissäni kallistaen samalla päätäni hieman oikealle. Zachary yskäisee muutaman kerran nyrkkiään vasten ja tajuan sen olevan viimeinen varoitukseni.
Äkkiä asetan kädet itseni molemmille puolille, jotta voin työntää itseni ylös kylmältä lattialta. Haikailematta sen enempää nostan kehoni ylös käyttäen kaikkia mahdollisia pienessä kropassani olevia voimia.

Seison veljeni edessä ja tuijotan häntä otsalla roikkuvien hiusteni takaa. Zacharyn huulille ilmestyy hymy, sellainen jota en ole nähnyt moneen vuoteen. Poika avaa kätensä ja ennen kuin kerkeän edes kissaa sanoa, voin tuntea veljeni hoikat mutta vahvat kädet ympärilläni.
Zachary halaa minua. Hänen leuka lepää olallani ja voin tuntea kuinka hän
tiukentaa otettaan minussa. Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Seison vain hiljaa paikallani samalla, kun veljeni suunnilleen kuristaa minut kuoliaaksi.
Hetken päästä Zachary kuitenkin hellittää otettaan ja pian perääntyy kokonaan. Typerä hymy ei koskaan poistu hänen kasvoiltaan, joka tuntuu minusta oudolle ja jotenkin epätodelliselle. Noin kirkasta hymyä ei pojan huulilla ole näkynyt varmaan koskaan ennen.

"M-mikä s-sua noin paljon h-hymyilyttää?" kysyn varovaisesti yrittäen olla mahdollisimman varovainen, etten vain sano mitään väärää ja samalla suututa häntä.

Zachary naurahtaa ehkä vähän pilkkaavan kuuloisena ja saa sen kuulostamaan siltä, että olen taas tehnyt jotain mitä ei olisi saanut tehdä. "Äiti täyttää tänään 40 vuotta", veljeni hihkaisee kuin mikäkin pikku lapsi. Ainiin, mähän ihan unohdin. Naurahdan pienesti Zacharyn oudolle käytökselle, mutta tukin suuni kuitenkin melko nopeasti toivoen, ettei hän kuullut äskeistä. En halua pilata hänen elämänsä luultavasti ensimmäistä onnellista päivää.

"A-aivan, melkein u-un-unohdin." lausahdan hermostuneena. Seuraan veljeni kasvoja ja niissä tapahtuvia muutoksia siltä varalta, että hän vihastuisi äskeisestä kommentistani ja siitä, että olin unohtanut äitimme syntymäpäivän. Tuo ei kuitenkaan ole moksiskaan vaan tuuppaa minua varoen olkapäähäni ja poistuu huoneestani.

"Ostin muuten jo kukkia äidille." Zachary huutaa vielä oven takaa, ennen kuin katoaa keittiöön. Hymähdän itsekseni ja huomaan kuinka suupieleni kaartuvat pieneen hymyyn.
Zacharyn poikkeavan käytöksen takia tästä saattaa tulla jopa ihan hyvä päivä.

Pörrötän sekaisin olevia hiuksiani katsoessani väsyneitä kasvojani peilin kautta. Heitän vielä nopeasti vaaleanpunaisen hupparini hupun päähän ja poistun sitten huoneestani hiljaisin askelin.
Lähden kävelemään keittiötä kohti, sillä näin äsken Zacharyn menevän sinne. Mentyäni olohuoneen ohi kurkkaan keittiöön, jossa Zachary... tekee ruokaa?