Boy in a pink hoodie || fin

💜6.💜

~Ethan

"Vittu sä oot idiootti." Jamesin syvä huokaus kuuluu linjan toisesta päästä saaden oloni entistäkin surkeammaksi. Huokaisen itsekin erittäin turhautuneena ja etenkin pettyneenä omaan käytökseeni.

"Vittu mä tiiän." parahdan ja vedän toisen käteni sotkuisten hiusteni läpi. Lyön sen jälkeen kämmeneni rattiin ja nojaan päätäni selkänojaa vasten sulkien samalla silmäni.
Olen nyt istunut viimeiset 45 minuuttia autossa, haukkuen itseni maanrakoon ja sitäkin syvemmälle. Sen lisäksi James on valittanut reilu 30 minuuttia siitä, kuinka itsekäs ja omahyväinen olen. Ihan kun en olisi muka itse osannut päätellä sitä.

Olin juuri pilannut ensimmäisen ja luultavasti viimeisenkin mahdollisuuden viettää aikaa Zaidenin kanssa.
Heti, kun olin vienyt kyseisen pojan kotiin aloin katumaan omaa käyttäytymistä häntä kohtaan, jopa enemmän kuin kadun syntymistäni. Olinko ihan tosissani sanonut pojalle, että olisin Peyton vitun mikälie kanssa?

Olisin jo ajanut takaisin Zaydenin asunnolle, kaapannut hänet syliini, enkä enää koskaan päästänyt irti, mutta jäädyin ihan totaalisesti. Ajoin takaisin kotiin ja parkkeerasin auton pihaamme ja no, se meni vähän sinnepäin. Nyt olen istunut kyseisessä autossa jo lähes tunnin, vaikka olisin voinut saada niin paljon enemmän aikaan.
Huokaisen syvään uudemman kerran ja avaan suljetut silmäni hitaasti. Katson pieniä auton tuulilasiin tippuvia pisaroita, jotka valuvat alas sitä pitkin ja päätyvät valkoisen auton konepellille.

"Ootko sä siellä?!" Jamesin karjaisu korvani juurella säpsäyttää minut ja saa näköni taas epätarkasta tarkaksi. Hymähdän säälittävän kuuloisesti. Tuijotan edelleen yksittäisiä vesipisaroita joita on ympäri kirkasta lasia. Tummat pilvet ovat peittäneet taivaan ja jättäneet auringon taakseen.
"Ehkä sun nyt vaan kannattais antaa tän tilanteen rauhottua, ja sit menisit juttelee Zaidenille uuestaan." James jatkaa selittämistä ja turhien ehdotusten latelemista. Räpäytän nopeasti silmiäni ja varmistan, että auton avaimet ovat vielä virtalukossa.

"Moikka, pitää mennä." huikkaan puhelimeen huolimattomasti ja tiputan sen syliini välittämättä siitä, tippuuko se vai eikö se tipu. Käännän avaimia vasemmalle ja kuuntelen kun auto käynnistyy. Asetan pyyhkijöiden nopeuden melko korkeaksi, jotta näen edes vähän ajaessani.

Peruutan uuden, vasta pestyn auton pois pihastamme ja suuntaan takaisin Zaidenin luokse. En aio menettää yöuniani oman tyhmyyteni takia, joten menen hänen luokseen, pyöräytän hänet syliini ja suutelen intohimoisesti. Tai sitten vain koputan hänen oveensa ja toivon parasta. Tällä hetkellä molemmat vaihtoehdot kelpaavat. Kunhan vain saan puhua Zaidenin kanssa ja saada tämän sotkuni selvitettyä.

Parkkeeraan autoni tien reunaan, täsmälleen siihen samaan kohtaan, missä se oli tunti sitten. Käännän virtalukossa olevaa avainta ja istun paikallani kuunnellen kuinka melkein äänetön moottori sammuu. Vedän avaimen pois ja laitan sen takkini taskuun. Hengittelen hetken aikaa syvään ennen kuin saan pakotettua itseni ulos valkoisesta autosta.
Pamautan auton oven kiinni yrittäeän kuitenkin olla mahdollisimman hiljaa, jotta en herättäisi huomiota tai häiriköisi muita alueella asuvia.

Vesipisarat tipahtavat yksitellen kasvoilleni ja takilleni, kastellen sen melko märäksi siihen nähden, että kävelin juuri suunnilleen vain kymmenisen metriä.
Nyt seison yhden rivitaloasunnon edessä toivoen, ettei kenelläkään muulla ole samaa sukunimeä kuin Zaidenilla. En nimittäin todellakaan haluaisi herättää mitään ärhäkkää naapurin mummoa, joka uhkailee haravalla kaikkia lapsia jotka hipaisevatkaan hänen omenapuussaan kasvavia omenoita.
Enkä missään nimessä haluaisi häiritä mitään huumehörhöä, joka on juuri istunut alas keittiönpöytänsä ääreen ajatellen vetää viivat. Siitä tulisi vain rumaa jälkeä ja loppujen lopuksi yksi ruumis, joka luultavasti ei olisi minun vaan jo elämänsä menettäneen huumediilerin, päätyisi äsken mainitun mummon ulkoroskikseen.