Ephedia: Kerro kuka olen

Luku 2: Skitsofreniaa?

Ehkä olin tosian vain menettämässä järkeni. Eihän painajainen, jossa oli loitsuja ja taikavaltakuntia voinut olla totta. Ehkä vain kuvittelin kaiken mitä minulle laulaessa tapahtui. Oli miten oli, olin kuitenkin alkanut välttää laulamista kaikin keinoin. En halunnut olla yhtään enenpää se friikki, jota jo jollain tasolla olin. Yritin vakuuttaa itseäni, siitä että olin varmaan sairastumassa skitsofreniaan, samalla kun opettajani yritti opettaa taululla, kuinka ratkaistaan yhtälöitä. Olin yhdeksännellä luokalla, joka tarkoittaa sitä, että ensi  vuonna pääsen Mikestä ja hänen kätyreistään eroon. Oli jo korkea aikakin. Vihasin olla heidän kynnysmattonsa, mutta olin liian heikko tehdäkseni asialle mitään. Jos yrittäisin haastaa joukon lihaksikkaita teini-ikäisiä poikia tappeeluun, saisin luultavasti vain tehokkaasti turpiini. Ehkä pitäisi ruveta käymään siellä salilla, vaikka Mike ja pojat varmaan hengaavat sielläkin. 

Kello pirahti soimaan ja heitin raivokkasti matikankirjat reppuuni ja marssin ensimmäisten joukossa ovesta ulos vain nähdäkseni jotain, mitä en todellakaan toivonut näkeväni. Entinen paras kaverini Omelia oli linnoittaunut penkille luokkani eteen ja heti huomatessaan minut nousi seisomaan. Tein äkkikäännöksen vasempaan ja melkein kävelin päin erästä luokkalaistani poikaa, mutta onnistuin väistämään viime hetkellä. Kiihdytin vauhtiani kohti portaita ja kuulin Omelian askeleet takanani. Saatat miettiä, miten oikein onnistuin tekemään itsestäni luokan yleisen naurunaiheen? Vastaus porhalsi juuri selkäni takana kömpelösti vaappuen liian isoilla korkosaappaillaan. Omelia. Kaveerasin vähän väärän ihmisen kanssa heti seiskaluokan alkajaisiksi ja tässä sitä nyt ollaan. Koulun manipuloivimman ja hirveimmän huomiohuoran ex-bestiksenä juoksemassa portaita yläkertaan. Salaa toivoin Omelian kompastuvan korkosaappaisiinsa portaikossa. 

"Isadora!" Omalia huusi selkeästi kimennetyllä äänellä. Varmaan kuvitteli kuulostavansa seksikkäämältä poikien korviin. Minun sen sijaan teki mieli oksentaa. Koko ihminen kuvotti minua. Hän oli onnistunut hajottamaan itsevarmuuteni niin pieniin osiin sanoillaan, että en edes tiennyt sen olevan mahdollista. Myrkyllisempää ihmistä saa hakea. Enkä aluksi edes huomannut kuinka hän nosti itseään ylemmäs haukkumalla ja latistamalla minua. Kaarsin terävästi nurkan taakse ja luulin jo kadottaneeni Omelian, joten käännyin ympäri nähdäkseni oliko hän vielä perässäni. Ilmeisesti se takaperin käveleminen oli yksi suurimmista virheistä mitä tänä päivänä tein, sillä kävelin suoraan pahki johonkuhun. Suustani pääsi kiljaisu, mutta tukin suuni nopeasti kädelläni. Kai se oli joku refleksi. Käännyin ympäri vain nähdäkseni, että olin peruuttanut kenenpä muun kuin Miken syliin. Hän mulkoli minua vihaisena, kun yritin kakistaa suustani anteeksipyyntöä. 

"Vitun huora voisit vähän kattoo etees!" Mike tiuskaisi. Olin valmis ottamaan lyönnin vastaan ja suljin silmäni. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Avasin silmäni ja näin Miken pitelevän kädessään violettia kristallia. Mistä hän sen oli saanut? Mike katsoi ensin minua ja sitten kattoa, johon oli ilmestynyt kristallin muotoinen kolo. Se oli varmaan tipahtanut siitä. Olin varmaan tulossa hulluksi. Ei se voinut olla minun kiljaisustani syntynyt. Se ei vain ollut mahdollista. Se oli varmaan jonkun kuviksentyö. Mokkerit rikkovat kaiken ja ovat muutenkin sekopäisiä. Ei olisi mikään ihme, jos joku seiska olisi heittänyt sen kattoon. Tai niin ainakin yritin vakuuttaa itselleni. 

Enkun tunti oli edellistä matikantuntia tylsempi. Pojat vain melusivat enkä vointu keskittyä mihinkään. Olin jo vakuuttanut itseni siitä, että minun pitäisi  seuraavalla tapaamisella kertoa psykiatrilleni siitä, että näin harhoja. Sitten saisin varmaan skitsofreniadiagnoosin ja lääkkeet ja ehkä sitten kaikki helpottaisi. Olin vain tulossa hulluksi. Niin sen täytyi olla. Yhtäkkiä jokin iskeytyy niskaani ja kuulen lasin helinää. Koko luokka hiljenee hiirenhiljaiseksi ja kääntyy katsomaan minua. Käännyn ympäri ja nään Miken kavereineen selkäni takana järkyttyneen näköisenä. Maassa pyörii violetin kristallin paloja. He olivat heittäneet sen niskaani. Ja se hajosi osuessaan minuun. Tosi kiva. Kurotan lattialle kerätäkseni palaset kasaan, mutta yhtäkkiä ne vian alkavat hohtaa heikosti ja katoavat. Suuni loksahtaa auki. Onnekseni muu luokka oli jo kääntynyt takaisin katsomaan opettajaa, joka harppoo nyt luokseni huolestuneen näköisenä. 

"Oletko kunnossa Isadora?" Ärsyttävän näköinen naikkonen kysyy minulta. Nyökkään vain vittuuntuneena. 

"Ei kai sinua vain kiusata?" Tuo jatkaa, eikä selkeästi ymmärrä milloin olisi viisasta lopettaa. Pudistan päätäni ja painan katseeni takaisin enkun kirjaan. Kumpa tuo vain lähtisi jo. Koko tämä koulu on vitun paska ja rikkinäinen. Mitä järkeä yhden opettajan on edes yrittää lähteä korjaamaan sitä. 

Kävelin koulusta kotiin ja potkin sitä yhtä ja samaa kiveä eteenpäin. Aina kun saavutin sen potkaisin sen uudelleen eteenpäin. Kuluneiden tennareiden pohjista tuntuivat pikkukivet ärsyttävästi läpi. Saavutin bussipysäkin, jolla kaikki suositut tytöt, jotka asuivat keskustassa, odottivat bussiaan. Niiden pitkät ja kellertyneet itsevärjätyt blondit hiukset heiluivat, kun ne selittivät niin innokkasti jostain. Jokaisella oli kädessä uusin iPhone ja olkapäällä kallis käsilaukku. Mietin usein miten kaikki pojat tykkäsivät niin keskenään samanlaisista tytöistä. Ehkä kun eh he erosivat yhdestä, niin toinen samanlainen odotti kulman takana kuola valuen. Kai sekin oli jollekkin omalla tavallaan paratiisi. Siistit tytöt alkoivat kuiskia jotain, kun kävelin heidän ohitseen mäkeä alas. Tiesinhän minä, että he puhuivat minusta paskaa. En vain oikein jaksanut välittää. Normaalisti olisin ollut heikko ja kävellyt paniikkikohtauksen rajalla puolijuosten karkuun. En tiennyt mikä minua vaivasi. Ei minulla ollut mitään supervoimia, jolla olisin voinut itseäni puolustaa. Todellakin toivoin, että tämä olisi vain väliaikaista. Olin vain tulossa hulluksi. Ehkä oli jo korkea aika, että kallonkutistaja uudistaisi diagnoosiani. 

Kävelin metsässä. Kaikki oli kirkasta ja kimaltavaa. Puista roikkui erivärisiä kristalleja ja auringon valo heijastui niistä sateenkaarina puihin ja maahan. Hyppelehdin eteenpäin iloisena ja käännyin taaksepäin tarkistamaan, että pikkusiskoni pysyi matkassa mukana. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, joten pysähdyin ja vilkuilin ympäriinsä. Huusin hänen nimeään, mutta vastausta ei kuulunut. Lähdin juoksemaan taaksepäin ja huusin hänene nimeään, mutta turhaan. Yhtäkkiä kompastuin maassa olleeseen juurakkoon ja lensin mahalleni kosteaan syksyiseen sammalikkoon. Valkoinen mekkoni oli vihreiden ja ruskeiden tahrojen koristama, kun jatkoin matkaani pidemmälle metsikköön. Huusin vielä viimeisen kerran ja tällä kertaa kuulin heikon kiljaisun vähän matkan päästä puron vartta. Juoksin minkä jaloistani pääsinpuron reunaa pitkin, ja paniikki alkoi saada vallan kehostani. Näin puiden välistä vilauksen sisareni vaaleanpunaisista hiuksista, ennen kuin metsästä kaatui valtavan kokoinen puu, joka iski minut mukanaan jäätävän kylmään metsäpuroon. Haukoin happea minkä keuhkoistani pystyin, kykenemättömänä muistamaan mitään, mikä voisi auttaa minua. Sitten kaikki pimeni ja heräsin kiljuen huoneeni lattialta.