Ephedia: Kerro kuka olen

Luku 3: Huoran meikkikerros

Haukoin henkeäni lattialla. Uni oli vaihtunut? En nähnyt enää unta linnoista ja taikavoimista vaan metsästä ja...pikkusiskosta? Eihän minulla edes ollut sisaruksia. Ehkä tämä olikin vain tavallinen painajainen. Unissa kaikki on mahdollista. Jopa pikkusiskot. Nousin takaisin sängylle, josta olin pudonnut ja vilkaisin herätyskelloani. Se oli puoli kuusi. Olisin saanut nukkua vielä puolisen tuntia, mutta päätin silti vain nousta ylös. Raahasin itseni vessaan ja vilkaisin peiliin. Näytin kamalalta. Silmieni alla roikkuivat massiiviset sinivihreät silmäpussit. Näytin mielisairaalapotilaalta. Kiskoin raivokkaasti hiuksieni takkuja auki. Minua ällötti katsoa sitä kammottavaa naamaa, joka tuijotti minua peilistä takaisin. Yhtäkkiä näin vain virheitä. Finnejä siellä ja täällä, punertavat posket ja kurvikas nenä näyttivät yhtäkkiä ihan hirveiltä. Aloin melkein itkemään. Lopulta rojahdin vessanpöntön kannelle nyyhkyttämään.

Istuin kirjoituspöytäni edessä, edelleen yöpuvussani. Jos kerran halusin muutosta, muutoksen oli tapahduttava nyt. Tiesin etteivät ne suositut tytötkään näyttäneet täydellisiltä herätessään. Jos hekin korjasivat virheitään, kyllä minäkin saisin. En yleensä ikinä meikannut kouluun. En vain halunnut kiinnittää mitään huomiota itseeni. Kyse ei ollut siitä, ettenkö osaisi. Äitini oli aikoinaan ollut melko taitavakin meikkitaiteilija. Kyse oli siitä, että pelkäsin erottuvani joukosta, jso en muotoillutkaan kulmakarvojani samalla tavalla kuin muut tytöt. Jos en iskenytkään naamaani kaksi sävyä liian oranssia meikkivoidetta, koska kieltäydyin uskomasta, että kesällä saatu rusketukseni oli jo hävinnyt. Nyt oli kuitenkin koittanut hetki, jona en satunnaisesta syystä enää välittänyt. Hieroin naamaani kaksin käsin kosteusvoidetta ja sytytin meikkipeiliin valot. Avasin kirjoituspöydän ylimmän laatikon ja kaivoin sieltä esille meikkisienen ja meikkivoiteen. Se oli menoa nyt.

Loppujen lopuksi päädyin melko luonnolliseen meikkiin. Meikkipohjani sisälsi lievän varjostuksen poskipäiden alla ja oli sutaissut kulmakarvoihini kulmageelin lisäksi myös hieman vaaleanruskeaa kulmaväriä. Rajasin silmäni kevyesti eyelinerilla ja luomiini hipaisin hieman ruskeaa ja kultaista luomiväriä. En ollut vaivautunut laittamaan mitään kunnon räpytinripsiä. Sutaisin vaan omiini hiukan väriä. En halunnut kuitenkaan vetää hommaa ihan yli. Sitten olikin vaatteiden vuoro. Kävelin vaatekaapilleni, jonka tiesin sisältävän käytännössä vain huppareita ja farkkuja. Kuitenkin aikani tongittua ja ahdistuttua ulkonäöstäni, löysin mukavat revityt farkut, joiden kanssa sopi hyvin musta, olkapäät paljastava, ihomyötäinen pitkähihainen. Kiharsin vielä nopeasti hiuksiini muutamat käkkyrät, ennen kuin äiti huusi minua syömään alakertaan. Kun astuin keittiön ovesta sisään äiti katsoi minua kuin kummituksen nähneenä. Aloin miettiä, että ehkä tämä kaikki olikin vain iso virhe, kunnes hänen kasvonsa kääntyivät leveään hymyyn.

"Voi kultaseni, näytät kauniilta!" Äiti huudahti ja minä hymyilin hänelle kiusallisesti. Sitten kävelin hänen ohitseen voitelemaan paahtoleipääni. 

Astuin koulun pihalle hiukan epävarmana samoissa kuluneissa tennareissa kuin eilenkin. Tuntui kuin kaikki olisivat katsoneet minua. Ei kukaan varmaan oikeasti katsonut, mutta minusta ainakin tuntui siltä. Kuluneen Kånkenin hihnat eivät koskaan aijemmin olleet tuntuneet näin painavilta. Mitä olin oikein ajatellut? Miksi tulin tämännäköisenä kouluun? Minulla oli vielä kuusi tuntia koulua jäljellä enkä pääsisi vaihtamaan vaatteita ennen sitä. Keräsin viimeisetkin itsevarmuuteni rippeet ja lähdin kävelemään kohti koulun pääovea. Yritin näyttää itsevarmalta, mutta kasvoistani varmaan loisti silkka paniikki. Päästyäni koulun ovesta turvallisesti sisään jatkoin matkaani kohti musiikinluokkaa. Niin. Tänään oli vielä sitä kirottua musiikkia. Toivottavasti en vain joutuisi nyt laulamaan. Tulisin oikeasti hulluksi.

Opettaja avasi auditorion oven ja luokkamme vyöryi sisään kuin mikäkin hyökyaalto. Kaikki yrittivät päästä parhaille paikoille katsomoon. Kipusin viimeisten joukossa toiselle riville istumaan. Lämäytin Kånkenini lattialle ja lösähdin penkkiin. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin hahmon seisomassa vieressäni. Käännyin katsomaan Mikea suoraan silmiin ja ojensin ryhtini. 

"Mitä helvettii Isadora vitun Vaara?!" Tuo huudahti ja alkoi nauraa. Vatsassani muljahti.

"En meinannu tunnistaa ku huora on vetäny tommosen meikkikerroksen sen rumuuden peitoks! Melkee ehin luulla et se olis joku kaunis tyyppi!" Mike nauraa räkätti ja sai muut pojat yhtymään kuoroon. Tunsin kuinka kyynel yritti paeta silmäkulmastani. Tiesin, ettei kukaan tekisi tälle mitään. Ei kukaan koskaan ollut tehnyt. Hengitin syvään sisään ja ulos. Olisin mennyttä jos nyt itkisin. 

"Jos vaikka antasit vaan olla ja iskisit sen persees penkkiin niinku kaikki muutki", kuului kuitenkin lausahdus Miken seläntakaa. Koko luokka, Mike mukaanlukien, kääntyivät katsomaan puhujaa. Se oli tyttö, uusi selkeästi, jolla oli kaunis ruskea ihonväri ja vaaleanruskeat hiukset. Jos tyttöä olisi pitänyt kuvailla yhdellä sanalla, se olisi ollut ruskea. Tytön suklaanruskeat silmät tuijottivat murhaavasti Mikea. Hänellä oli päällään farkut ja valkoinen t-paita, sekä suloiset siniset tennarit. Tytön takana, vasemmalla puolella portaissa, seisoi punatukkainen tyttö. Punatukkaisella tytöllä oli kirkkaanvihreät silmät ja hän näytti vihaisenakin suloiselta. Tytöllä oli päällään oranssi collegepaita ja farkkuhame. Molemmat olivat uusia kasvoja minulle.

"Niin mitä sanoit?" Mike murahti etummaiselle tytölle. 

"Sanoin, että anna olla", tyttö vastasi. Seurasi hetken kestävä tuijotuskilpailu, jonka tyttö ilmeisesti voitti, sillä Mike lopulta alistui asemaansa ja istahti eteeni seuraavalle penkkiriville istumaan. Oudot tytöt istahtivat viereeni, eivätkä sanoneen sanakaan. Todella outoa. Miksi he puolustivat minua? 

"Noniin ja huomenta sitten vaan kaikille!" Musiikin opettajamme huokaisi turhautuneen meteliin. 

"Elikkäs tänään meillä onkin sitten mukana kaksi uutta oppilasta, jotka aluksi voisivat sitten vaikka esittäytyä koko luokalle", hän jatkoi ja selasi paksua paperinivaskaansa työpöydällään. Viereeni istuneet tytöt nousivat seisomaan ja alkoivat puhua.

"Moi oon Talia ja tässä on mun paras kaveri Auriana. Me muutettiin tänne Rovaniemeltä", ruskeahiuksinen tyttö sanoi ja punatukkainen hymyili vähän liiankin leveästi hänen vierellään. 

"Sepäs mukavaa. Sitten voitaisiinkin aloittaa tunti. Tänään meillä olisi siis vuorossa yhteislauluja eri aikakausilta", opettaja jatkoi ja ryysti äänekkäästi kahvia mukista, jonka kyljessä komeili jokin nolo säveltäjämeemi. Hävetti vähän katsoa. Tytöt vieressäni olivat istahtaneet alas ja alkaneet supista keskenään. Minusta he olivat hiukan epäilyttäviä. Kuka muuttaa kesken ysiluokan jostain Rovaniemeltä etelään?

Olimme laulaneet, tai minä vain huulisynkannut, lauluja jo hyvän aikaa ja minua alkoi kyllästyttää. Pojat edessäni eivät edes laulaneet vaan supisivat ja nauroivat koko ajan omille jutuilleen. En jaksanut tätä paskaa enää sekunttiakaan. Joka kerta kun avasin suuni ja päästin pihauksenkaan ulos, jouduin vilkuilemaan ympärilleni kuin mikäkin sekopää tai vainoharhainen. Missä vaiheessa elämästäni oli tullut tällaista? Tälle ei edes ollut mitään järkevää selitystä. Kai minusta oli vain tullut sekopää ja oli vain ajan kysymys milloin löytäisin itseni mielisairaalan sänkyyn sidottuna.