Ephedia: Kerro kuka olen

Luku 1: Haluan, että kuolet pois

En muista siitä juuri mitään. Vain hämäriä muistoja. Tuskan ja kauhun huutoja. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtumassa. Keskellä yötä minut tultiin herättämään. Palvelija, joka minut herätti oli veren ja haavojen peitossa. Olin aivan kauhuissani. Tai no niin kauhuissaan kuin viisivuotias voi olla. Joka puolella räjähteli. Muistan sen kun palvelija kiskaisi minut juuri ja juuri ajoissa pois valtavan piikin alta, joka lensi huoneeni katon läpi. Se oli tarkoitettu tappamaan minut. Sen tajusin vasta myöhemmin. En saanut ottaa mitään mukaani. Juoksin palvelijan kanssa yöpaidassani pitkin linnan autioita käytäviä, samalla kun ympärillämme räjähteli. Yritin kysyä minne olimme matkalla. Palvelija ei vastannut. Muistan sen, kuinka takaantamme kuului juoksuaskelia ja kuinka palvelija yritti epätoivoisesti taistella heitä vastaan. Minun koulutuksenihan ei ollut silloin vielä alkanut ja minun ei olisi käytännössä pitänyt osata mitään. Kuitenkin olimme pikkusiskoni  kanssa harjoitelleet salaa taikomista. Mieleeni muistui vain yksi helpoimpia taikoja ja nostin pienen ja heiveröisen käteni eteeni. Se oli aivan liian pieni hallitsemaan sitä voimaa, joka sisälläni oli, niimpä taian lausuessani loitsurinki välähti käteeni aivan valtavana ja lensin sen voimasta taaksepäin. Kolautin selkäni linnan seinään, mutta ainakin taika oli kukistanut jahtaaajat. Palvelija kuljetti minut sen jälkeen tunneleihin, joissa haahuiltuamme saavuimme viimein pieneen huoneeseen. Huoneessa istui äitini.
"Kultaseni!" Hän huudahti saavuttuamme huoneeseen. Hän ryntäsi halaamaan minua ja kiitteli sen jälkeen minut sinne tuonutta palvelijaa. Onneksi palvelija ei maininnut mitään siitä, että käytin taikaa. Sitten hän kääntyi taas puoleeni. Äitini tarkisti, että minulla oli korvakoruni yhä korvissani. En tiennyt miksi äiti välitti joistakin korvakoruista niin paljon. Sitten hän otti tiaransa päästään. Se ei ollut maamme kruunu, se mitä äiti yleensä käytti. Se kruunu oli hyvin voimakas ja sisälsi koko planeetan vahvimman taikuuden. Äiti asetti tiaransa päähäni ja katsoi suoraan violetteihin viisivuotiaan silmiini.
"Rakas, asiat saattavat nyt muuttua, emmekä näe ehkä pitkään aikaan, mutta sinun on tärkeää muistaa kuka olet. Älä koskaan unohda olevasi Ephedian prinsessa. Tulet vielä joskus takaisin vaatimaan sinulle kuuluvaa paikkaa maamme hallitsijana ja silloin tarvitset uskoa. Ja usko pois, tämä ei ole hyvästi, Philomena, Ephedian kruununprinsessa, me tapaamme vielä." Hän sanoi. Sen sanottuaan taaksemme aukeni portaali johon katosin ja huusin vain äitiäni koko ajan.

Heräsin taas huutaen täyttä kurkkua. Äitini juoksi huoneeseeni lohduttamaan.
"Taasko se sama painajainen?" Hän kysyi huolissaan.
"Joo..." mutisin ja huomasin kyyneleiden valuvan silmistäni.
"Isadora kulta, olen huolissani sinusta. Olet nähnyt jo puoli vuotta sitä samaa painajaista. Ehkä meidän pitäisi mennä lääkärille," äitini sanoi huolissaan, ja kääntyi puhelimensa puoleen. Mutisin jotain vastaväitteeksi, mutta äiti oli jo soittanut päivystykseen. Kello oli ehkä kuusi aamulla, mutta äiti pakotti minut ylös. Olimme lähdössä psykiatrille. Puin nopeasti päälle mustat revityt farkut harmaan hupparin ja harjasin pitkät kullanruskeat hiukseni. Olin täysin normaali 14 vuotias tyttö, eikö niin? Miksi ihmeessä sitten näin noin outoja painajaisia? Joka unessa minulla on pitkät violetit hiukset ja taikaa. Mitä ihmettä sekin tarkoittaa. Okei, saatoin hieman huijata kun sanoin olevani normaali. Se ei nimittäin ole normaalia, että minulta löytyy kaapista se sama tiara, jonka unen äiti antaa minulle. Tai se, että minulla on juuri nytkin korvissa ne samat korvakorut, jotka minulla oli unessa. Ja vielä kolmas asia, joka tekee minusta epänormaalin: aina kun laulan, alkaa tapahtua kummia. Esineet ympärilläni alkavat leijua, kaikki alkaa räjähdellyt ja nousen ilmaan. Ja se ei TODELLAKAAN ole normaalia.

Kun olin valmis juoksin alakertaan. Olin pakannut koulurepun valmiiksi, sillä tänään oli koulupäivä, mitta ensin piti ehtiä käydä psykiatrilla. Olin käynyt jo vuoden psykiatrilla, koska kouluongelmat ja masennus yms., mutta en vielä kertaakaan painajaisten takia. Söin nopeasti jotain aamiaiseksi ja sitten laitoin kengät jalkaani. Äitini odotti minua jo autossa. Avasin takapenkin oven ja istuin penkille. Samalla kun kiinnitin turvavyötä, äiti käynnisti auton ja lähdimme matkaan.

"Yleensä toistuvat ja todentuntuiset painajaiset ovat oikeasti muistoja tai takaumia. Kuitenkin tässä tilanteessa se ei voi olla mahdollista, joten painajaiseen täytyy olla jokin muu syy. Meneekö sinulla koulussa huonosti? Oletko stressaantunut? Onko sinulla ollut riitaa kaveriesi kanssa?" Psykiatri lateli kysymyksiä nopealla tahdilla joihin vastasin kaikkiin samalla tavalla. Ei. Se sai psykiatrin otsassa olevat kurtut suurenemaan entisestään. Hän näytti pohtivan ankarasti jotakin samalla, kun minä vilkuilin kelloa. Huomasin sen olevan jo puoli kahdeksan.
"Äiti, meidän pitää lähteä nyt," sanoin ja osoitin kelloa.
"Niimpä tosiaan. Kiitos ajastanne!" Hän sanoi psykiatrille ja nousi ylös tuolista. Nousin perässä ja kävelimme ovesta ulos. Kävelin vaisuna käytävällä miettien yhä painajaistani. Nyt kun tarkkaan muistelen, muistan loitsun sanat joita unessa käytin. Ne kuulostivat tyhmiltä, kuin joltain vieraalta kieleltä. Olin täysin vaipunut omiin ajatuksiini kävellessäni, että havahduin vasta ollessamme autolla. Avasin oven ja sujahdin sisään.

Astuin tuttuakin tutummalle koulun pihalle, reppu selässäni ja mieliala maassa. Taas yksi päivä täällä helvetissä. Kävelin vaisusti koulun pihan poikki tuntien piinaavat katseet selässäni. Mike. Ja hänen kaverinsa. Kiihdytin askeliani ja yritin ehtiä koulun ovelle ennen kuin oli liian myöhäistä. Mutta turhaan. Matkani katkaisi laiha punatukkainen tyttö, joka pysähtyi suoraan eteeni. Sekunneissa ympärilläni olikin jo rinki täynnä pahimpia vihollisiani.
"Mitä sinä haluat Mike?" Sain kakistettua suustani ulos.
"Haluan, että kuolet pois, etkä enää ikinä tulisi tänne!"
"Harmi, ei nimittäin onnistu," sanoin ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Kaikki ryhmässä alkoivat toistaa perässä sitä mitä juuri sanoin ja nauroivat päälle. Se sai minut raivon valtaan.
"Jättäkää mut rauhaan!" Huusin heille, mutta sitäkin he vain alkoivat toistella perässä. Vilkuilin ympärilleni, etsien ryhmän heikoimman lenkin, tönäisin hänet pois ringistä ja juoksin pakoon. Kuulin Miken huudot takanani ja muiden naurun, mutta en välittänyt. Juoksin metsään, kauas koulun rajojen ulkopuolelle, ja yritin unohtaa Miken sanat. Olisiko oikeasti parempi, että vain kuolisin pois?