Ephedia: Kerro kuka olen

Luku 8: Viisivuotias

Makasin sängyssä yhä täysin hereillä, vaikka kello oli noin neljä aamuyöllä. Mietin, miten voisin enää ikinä näyttää naamaani koulussa bussipysäkin tapahtumien jälkeen. En tiedä mitä olin oikein ajatellut. Olin sekaisin ja nyt kaikki varmasti alkaisivat levittää minusta juoruja. En vain jaksanut sitä enää. Luulin jo selvinneeni pahimmasta katkastuani välini Omeliaan ja tavattuani Talian ja Aurianan. Nyt en ollutkaan enää varma. Halusin vain kaiken katoavan. Halusin aloittaa seiskaluokan uudelleen ja korjata kaikki typerät virheet, jotka olin tehnyt. Mutta nyt se oli liian myöhäistä. Olin jo pilannut kaiken. Käänsin kylkeä ja yritin vielä viimeisen kerran sulkea silmäni  ja nukahtaa. Uni ei kuitenkaan tullut ja räväytin silmäni jälleen auki. Melkein täyden kuun valo loisti ohuista ikkunaverhoistani läpi ja vaikeutti nukahtamistani suuresti. Nousin ylös sängyltä ja kävelin ikkunan luokse. Avasin hitaasti sen peittävät verhot ja samalla pelkäsin hirveästi, että niiden takaa pomppaisi esiin joku kirvesmurhaaja. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan näin ainostaan puiden latvat ja niiden takaa hohtavan kuun. Taivas oli pilvetön ja pystyin erottamaan kauniin tähtitaivaan, joka kajasti puiden takaa. Nojasin kyynerpäilläni ikkunalautaan ja vain katselin näkymää. 

Heräsin aamulla lattialle nukahtaneena. Herätyskelloni pirisi ärsyttävästi ja tiesin nukkuneeni maksimissaan neljä tuntia. Nousin äkkiä ylös sammuttamaan herätyskellon, jonka jälkeen vilkaisin itseäni peilistä ja totesin näyttäväni hirveältä. Vaihdoin pyjamani nopeasti farkkuihin ja collegepaitaan, jonka jälkeen yritin repiä auki hiuksiini yön aikana muodotuneita takkuja. Takkujen viimein auettua yritin myös peittää valtavia silmäpussejani, sekä muita unen puutteen merkkejä meikeillä. En halunnut näyttää siltä, että pommi olisi räjähtänyt huoneessani, vaikka tästä päivästä tulisi kyllä muutenkin kiusallinen. Juoksin huoneestani rappuset alakertaan, ja törmäsin melkein äitiini, joka kokkasi keittiössä. 

"Hei kultaseni!" Äiti sanoi ja ojensi minulle lautasellista juuri paistettuja pannukakkuja. Että äitini osasi olla ihana. Kiitin äitiä ja istuuduin pyödän ääreen syömään. Siitä oli melkein ikuisuus, kun olin viimeksi ehtinyt tai jaksanut syödä aamiasta. Pannukakut maistuivat mahtavilta ja äiti jäi syömään niitä kanssani. Tunnelma äidin kanssa oli ollut hiukan outo sen jälkeen kun olin tajunnut olevani adoptoitu. Äitini oli aina huolehtinut minusta yksin, ja oletin aina, että hän vain ei ollut oikean isäni kanssa tekemisissä. Hän ei koskaan ollut puhunut isästä, eikä kenestäkään muusta miehestä, jonka lapsi olisin voinut olla. Ehkä oli viimein aika kysyä siitä.

"Äiti, miksi sä et koskaan puhu mun isästä?" Kysyin pitkän ja piinaavan hiljaisuuden jälkeen. Äiti jähmettyi kuin seinään. Hän näytti olevan kahden vaiheilla siinä, pitäisikö hänen valehdella minulle jotain, vai kertoa totuus. Lopulta äiti veti syvään henkeä ja aloitti. 

"Minä...minä adoptoin sinut, kun olit hyvin pieni. Olin elänyt yksin jo pitkään ja halusin lapsen elämääni, josta huolehtia ja jonka kanssa elää. Silloin adoptiotoimistosta kerrottiin minulle, että heillä olisi minulle noin neljä- tai viisivuotias tyttö, jonka vanhemmista ei ollut mitään tietoa. Tietysti minä otin sinut luokseni ja kasvatin sinut kuin omanani. Anteeksi, että en kertonut sinulle aiemmin, äitini sanoi hiukan surullisena. Hän ei varmaan halunnut kertoa minulle siinä pelossa, että lähtisin etsimään biologisia vanhempiani.

"Äiti... ei se mitään. Minä ymmärrän kyllä", sanoin mahdollisimman totuudenmukaisesti ja katsoin äitiäni silmiin. Äiti itki hiukan, mutta nähdessään minut hän alkoi jälleen hymyillä. Hän käveli luokseni pöydän toiselle puolelle ja halasi minua. Halasin häntä takaisin ja mietin, kuinka onnekas olinkaan saadessani niin rakastavan äidin adoptioäidikseni. 

Kävelin koulun käytävällä jälleen kuluneissa tennareissani. Aloin tosissani harkitsemaan, että minun pitäisi ostaa uudet kengät. Päätin lähteä kenkäostoksille heti viikonloppuna. Katselin pelokkaana ympärilleni tarkistaen, että Mike ei ollut lähettyvillä. En todellakaan halunnut kohdata häntä nyt. Yhtäkkiä pahin painajaiseni kuitenkin toteutui, kun kuulin liian tutun äänen kulman takaa. En enää ehtinyt karkuun, kun Mike kumppaneineen ilmestyi kulman takaa. Vedin terävästi henkeä ja varauduin jo pahimpaan. Yllätyksekseni Mike kuitenkin vain vilkaisi minua ja sen jälkeen nopeutti äkkiä askeleitaan, jotta olisi minusta nopeasti ohi. Näinkö nyt ihan väärin, vai pakeniko Mike minua? Oliko hän peloissaan siitä, mitä minä sanoisin? Maailmankirjat olivat nyt kyllä aivan sekaisin. Miksi Mike pelkäisi minua? Ellei hän...pitäisi minusta? Mutta ei sellainen voinut olla mahdollista. Miksi ikimaailmassa Miken kaltainen suosittu "paha poika" pitäisi minusta? Hän oli omistanut nämä viime vuodet siihen, että hän teki minulle selväksi arvoni. Hänen mielestään olin ollut yhtä arvokas kuin kuviksenluokan roskis, jonka hän kavereineen seikalla oli sytyttänyt palamaan. Ei, tähän olisi pakko olla jokin muu selitys. En uskonut tähän selitykseen hetkeäkään. 

Istuin matikantunnilla ja tällä kertaa yritin oikeasti opiskella jotain. Halusin yrittää parantaa matikantaitojani sitten sen viime tunnin jälkeen, jolla olin nolata itseni totaalisesti. Keskityin hyvin tarkasti tämän yhtälöparin ratkaisuun ja miltei hypin riemusta, kun huomasin saaneeni vastauksen oikein. Yhtäkkiä tunsin tökkäyksen olkapäässäni. Olin hyvin kummissani, sillä vieressäni ei istunut ketään, jonka olisin kunnolla tuntenut. Kännyin ympäri katsomaan takanani istuvaa Viljaa. Vilja oli siis Samuelin tyttöystävä ja Samuel oli Miken jengin vakiojäsen. Olin vielä enemmän kummissani Viljan yhtäkkisestä tarpeesta puhua kanssani.

"Mitä?" Kysyin kuiskaten Viljalta. Hän katsoi minua oudosti, kunnes viimein avasi suunsa.

"Oot kyllä aika onnekas, kun sait Miken napattuu itelles. En ees tajunnut et oot tommonen peto", Vilja sanoi hiukan kikattaen. Olin aivan kummissani hänen sanoistaan. Sain Miken itselleni? En todellakaan ollut kiinnostunut saamaan sitä kusipäätä itselleni millään tavalla.

"Mitä helvettiä sä tarkotat?" Murahdin Viljalle takaisin ja hän vuorostaan kummistui.

"No mä näin teidän suukon eilen koulun jälkeen. Eikä Mike oo koskaan käyttäytyny oudommin kun eilen. Se ihan varmasti rakastaa sua!" Vilja huutokiljahti. Suuni loksahti varmaan apposen auki. Ei Mike voinut pitää minusta. En halunnut sen olevan totta. 

"No ei vitussa rakasta", murahdin jälleen ja käänsin katseeni takaisin tuttuun ja turvalliseen matikankirjaani. En ikimaailmassa halnnut olla minkäänlaisissa romanttisissa tekemisissä Miken kanssa. 

Istuin nyt käytävän penkillä Talia ja Auriana vierelläni. Mietin mitä ihmettä Vilja oli oikein tarkoittanut.

"Haloo! Kuunteletko sä edes?" Talia ärähti ja käänsin katseeni äkkiä häneen. Näytin hämmästyneeltä ja Talia huokaisi syvään.

"Niin, että mennään tänään koulun jälkeen treenaamaan", Talia sanoi ja nyökkäsin hiljaa. Halusin kysyä hänltä jotain.

"Talia", aloitin ja sain molemmilta tytöiltä kysyvän katseen.

"Mun äiti sanoi tänään, että se adoptoi mut kun olin viisi. Miksi mulla ei ole mitään muistoja siltä ajalta, kun olin vielä Ephediassa?" Kysyin viimein. Talia ja Auriana vahtoivat nopeasti katseita. Mitä salattavaa heillä oikein oli. Lopulta Talia huokaisi.

"Me ollaan mietitty ihan samaa. Ainut vaihtoehto mitä me keksitään on se, että sulla on jonkinlainen muistilukko tai unikirous", hän viimein vastasi. Silmäni laajenivat lautasen kokoisiksi.

"Unikirous?" Kysyin heiltä kummissani. Kaikki unet, mitä olin viimeaikoina nähnyt...olivatko ne sittenkin kadonneita muistoja? Miten saisin ne takaisin? En ollut unissani nähnyt viittä vuotta elämää vaan vain kaksi tapahtumaa. Joista molemmat taisivat olla totisinta totta.