Rakas (ihastumis) Päiväkirja

Keijukainen

      

Aamu on yhtä häslinkiä, niin kuin aina. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Herään kellon soitua jo hyvän aikaa, ja peitto on löytänyt paikkansa lattialta. Samoin tyyny. Sänky on täysin riisuttu. Nukun kuin paljasjalka intiaanit. Äiti ehtii ennen töihin lähtöä huutelemaan oven takana.

- Herätys jo! Se on toinen päivä koulussa, etkä saa lupalappua poissaoloosi. Ylös, ulos ja aurinkoon kultaseni.

- Jooh! Tulossa ollaan! Huudan ja pinkaisen pystyyn pudoten lattialle. Kun äiti huutaa on pakko toimia. Vedän lökärit jalkaan, hupparin päälle ja menen vessaan aamutoimille. Sipaisen hammasrivistöni muutamaan kertaan ja purskutan. Hiusharja jää jumiin jo hiusrajassa ja toivon taas, että voisin napsaista suortuvat poikki. Mutten tee niin. Hiukset ovat suojamuurini ja asettelen ne eteeni kuin panssarin.                                                                                                                             

- Huomenta vaan, huikkaan äidille joka sulkee jo ulko-ovea perässään. Hänellä on kiire omistamaamme kahvilaan. Itse työskentelen siellä aina koulun jälkeen sekä viikonloppuisin. Voitelen pari leipää ja avaan jogurttipurkin. Hörppään suoraan korkista, jotta saan kuivahtaneen leivänpalan alas kurkustani.                                                                                                                                            

- Hmm. Jokohan sitä lähtisi? Mietin ääneen ja pelaan entten tentteniä. Napsautan valon pois keittiöstä ja nostan repun olalle. Nousen pyörän selkään ja alan polkea kohti oppivelvollisuutta.

Rakas Päiväkirja,

Ihan kuin se tuntisi mut, vaikkei me olla koskaan vaihdettu edes hyvää huomenta.
Ei olla edes tervehditty ohimennen, ei olla vahingossakaan sanottu sanaakaan.
Ihan kuin se osais lukea ajatuksia.
Meillä oli ryhmätehtävä äikäntunnilla. Jäin, niin kuin aina, hännänhuipuksi. Ilman paria.
Opettaja sanoi, että mene vaan tuohon ryhmään. No, siinä ryhmässä oli hän ja hänen kaveri.
Oli jollakin tavalla kyse lempipaikoista. En tiedä miten lempipaikoista puhuminen liittyy
mitenkään äidinkieleen. Mutta anyways...
Hän sanoi metsä.
Olisin vastannut samalla tavalla. Rakastan luontoa ja metsää.
Pilailiko hän kenties?
Kuullut tietysti jostain, että olen helvetinmoinen viherpiiperö.
Hän sanoi: tykkään juosta sammalmättäillä paljain varpain.
#facepalm
Siinä vaiheessa alkoi kädet hikoamaan. Pystyin kuvittelemaan hänet siellä metsässä juoksemassa. Hän näyttää valkoisessa tunikassaan keijulta, kaiken sen metsän vehreyden keskellä. Paljaat varpaat sammaleeseen uponneena. Silmät katsoen taivaalla lipuvia pilviä yhtä sammaleen vihreinä.
Sen kaveri kysyi multa jotain. Vastasin, en vain muista mitä. Ääni oli käheä kuin flunssakauden jälkeen. Raspia täynnä.
Hän hymyili.
Piilouduin hiusten taakse ja käänsin selkäni. Vaikka ryhmätehtävä ei edes ollut vielä ohi.
Ne kikatti.
Tietenkin.
Luuseri mikä luuseri.

-Tuletkos jo! Äiti huutaa kahvilan tiskin takaa. 

Suljen mustakantisen päiväkirjan ja huokaan. Rankka päivä koulussa ja vielä pitäisi jaksaa kahvilaa pyörittää.
- Joo, joo.
Nousin penkiltä ja lähden pieneen keittiöön, joka pyörittää koko lounas-kahvila yritystä. Lataan kaksi kahvinkeitintä ja niiden iloinen porina täyttää keittiön. Äiti on sulkeutunut kylmähuoneeseen tekemään inventaariota. Kassalta kuuluu kellon kilinää. Kurkkaan oven raosta ja lehahdan punaiseksi. Siellä seisoo hän ja heiluttelee mustakantista kirjaani. Jätinkö sen helvetti pöydälle?
Lukiko hän sitä?
- Hei! Joltakin on jäänyt kirja pöydälle, hän sanoo ja ojentaa vihkoa minulle. Otan sen nopeasti ja tungen laukkuuni.
- Voisin sitten ottaa vaikka kupin kahvia, samalla kun oottelen kyytiä kotiin.
- Euron, sanon ja näppäilen kassakonetta.
- Onpas halpaa. Tuossa ois tasaraha. Ole hyvä.
- Kiitti, vastaan ja pakenen keittiöön.
Hän luki ihan varmasti. Sanasta sanaan. Ei jättänyt pilkkuakaan huomioimatta ja kertoo huomenna kaikille mikä friikki mä olen. Jukrat, että voi elämä olla hankalaa. Koulu on muutenkin yhtä helvettiä, olla nyt se ainoa tyyppi jota kiusataan.
Ja, nyt sitten tälläinen emäluokan katastrofi.
- Hei. Maa kutsuu, äiti huhuilee oven raosta.
- Niin? Kysyn ärsyyntyneenä. Koko päivä ärsyttää.
- Mene kotiin ja ala laittaa ruokaa. Teen inventaarion loppuun ja suljen tänään aikaisemmin. Okei? Onko kaikki hyvin? Vaikutat jotenkin räjähdysalttiilta, äiti kysyy ja katsoo huolestuneena yhteen puristuneita nyrkkejäni.
- Joo, kaikki ok. Nousen ja lähden ovelle.
- Nähdään maanantaina, hän sanoo kahvikupin ääreltä. En tiedä puhuiko se mulle, koska sillä oli puhelin korvalla.
En vastannut.
En edes katsonut.
Kotona suljen mustakantisen kirjan visusti pöytälaatikkoon. Enää en vie sitä huoneeni ulkopuolelle.