Minä rakastan historiaa. Mitä tahansa historiaa, mutta eritoten Kolmatta Valtakuntaa ja Heil Hitleriä. En voi ymmärtää noin hullun miehen ajatusten juoksua ja se tekee siitä kiehtovaa. Karmivaa mutta kiehtovaa. Yleensä en kuitenkaan jaksa innostua historiasta koulussa, koska "mörköjutut" ohitetaan. Vedän mustakantisen päiväkirjani koulukirjan välistä, vaikka olin luvannut etten ottaisi sitä enää julkisille paikoille, ja raapustan ylös viimeisen tunnin aikana tapahtuneita asioita:
Rakas Päiväkirja,
Mä oon jo niin väsynyt koulussa oloon.
Viikonloppu edessä ja kaksoistunti vielä ennen sen viettoon pääsyä. Otan löysällä asenteella.
Opettaja tuli taas niin ajallaan ...
Mä meen ensimmäisten joukossa ovesta ja meinaan istua ensimmäiseen penkkiin. Otan sen penkin ja vedän kauemmas pulpetista. Hän tulee niin nätisti ja istahtaa siihen penkille.
Siihen, jonka mä itelleni olin aatellut.
Hän vaan tekee olonsa mukavaksi, ihan kuin mä sen penkin olisin häntä varten ottanut esiin.
"Ole hyvä vaan", mä saan onneks sanottua.
Hän katsahtaa minuun vienosti hymyillen.
"Kiitti".
Hän kiitti mua.
Vau! Miten pitkälle me päästiin. Yleensä en sano sanaakaan, eikä kyllä sekään.
Mä meen pari penkkii kauemmaksi. Enhän mä halua vaikuttaa stalkkerilta.
Semmoselta, joka luulee itsestään liikoja. Hän alko kihisemään kaverinsa kanssa kuin kiehuva kattila.
Sitten ne vilkaisi minuun, katoin just sillon hänen tupeerattua hiuskuontaloa.
Ne alko hihittää.
Olikohan se pahalaatuista hihittämistä vai semmosta hihittelyä, jota tytöt tekee kaverinsa kanssa ihastuksista jutellessaan?
Mistä mä sen tietäisin?
Syvennyin sitten niin mielenkiintoiseen ruutuvihkooni. Piirtelin sydämiä. Mutta se oli jo niin mielenvikaista, että tuhersin hakaristin päälle. Ihan vaan hissantunnin kunniaksi. Ei mennyt kauaakaan kun tunti loppui. Ennen kuin pääsin ovesta ulos, opettaja tarttui olkapäähäni. "Teitä ei tainnut paljon tunti kiinnostaa?" Myhäilin vain vastaukseksi. Jos kerta Kolmannesta Valtakunnasta piti jotakin opiskella, olisi opiskeltu kunnolla. Tämä opettaja vain pelotteli mörköjutuilla ja asia sivutettiin.
Menen pyörätelineille ja huomaan, että pyörät on puhkottu. Tai sitten niistä on vaan päästetty ilmat pihalle.
- Kiva, kiva. Tosi kehittävää, manailen sille kuka ikinä tämänkin neronleimauksen sai päähänsä. Minun pitäisi päästä lastenlikaksi ja olin ajatellut pääseväni sinne yhdessä hujauksessa. Nyt matkaan menisi ikuisuus. Kaivoin taskunkuvetta ja löysin kympin setelin. Juuri riittävästi bussiin, vielä kun tietäisi mikä niistä koulun edestä menevistä busseista menee juuri sinne minne haluan. Raahaan pyörän bussipysäkille, joka on tupaten täynnä oppilaita. Iloinen puheensorina särkee tärykälvojani. Joku bussi odottaa jo pysäkillä mutta onneksi älyän, että se on väärä.
Katselen ympärilleni ihmispaljoudesta ahdistuneena. Hetken päästä minulle tulee tunne, että joku katselee minua ja yritän etsiä katselijaa. Pysäkillä kukaan ei kiinnitä minuun huomiota mutta bussin ikkunassa huomaan hänet. Hän katselee korkealta ikkunasta alas minuun. Näytän varmasti toopelta kun pyöritän päätäni huomatakseni onko hänen kavereitaan lähistöllä. En ainakaan huomaa ketään tuttua. Nostan katseeni takaisin häneen mutta erehdyn bussinikkunasta, ja näenkin hänen veljensä. Hänkin katsoo minua. Tämä on jo niin sairasta että nauran ääneen. Nehän vaan katselee maisemia. Mä en oo niin tärkee että he vaivautuisivat edes ottamaan huomioon sitä tosiasiaa, että seison pysäkillä naurettavan polkupyörän kanssa. Nousen toisen bussin kyytiin ja valmistaudun kaaokseen. Kahteen vaippaikäiseen pikkulapseen, joiden äiti on ihastunut vauvakuiskaus kykyihini. Ne ovat suurinpiirtein sitä tasoa, että älä koskaan sano ei. Seuraavat parituntia meni siihen, että pikkuriiviöt kuorruttivat minut pehmoleluillaan. Sain tuskin happea kun ulko-ovi viimein aukesi, ja heidän äitinsä palasi kotiin.
- No, kuinkas meni? Olivatko nätisti?
- Juu, tässähän tämä. Ei ongelmia, ylistin samalla kun yritin löytää tieni ulos pehmolelulinnasta.
- Tuletkos sitten taas seuraavalla kerralla? Kahden pikkuriiviön äiti kysyi ja kaivoi lompakkoaan.
- Tulenhan minä. Pirautat vaan minulle tai äidilleni, lupasin ja otin kouraani setelin. Vilkutin vielä ovenraosta ja kun ovi sulkeutui, huokaisin helpotuksesta. Ei tällä leiväksi lyö, se on tosiasia. Nytkin pitää mennä bussilla kotiin, joten melkein puolet palkasta menee siihen
VOCÊ ESTÁ LENDO
Rakas (ihastumis) Päiväkirja
Ficção Geral"Tässäpä sinulle on uusi vihko, nyt kun peruskoulun viimeinen luokka alkoi. Voit kirjoittaa siihen vaikka päiväkirjaa", oli äiti sanonut ja lykännyt vihkon käteeni. Niine hyvineen oli äiti minut jättänyt huoneeni hämärään. Hänestä tuli päiväkirjojen...
