I hate him [FINNISH Larry Stylinson AU] / Completed

1

Koulu. Maailman paskin paikka, oikeasti. Oppitunnit yhtä kidutusta, tupakalla ei saa käydä koska vanha, kyömyselkäinen, varmaan ainakin kuusikymppinen naisopettaja vahtii koko koulun pihaa 24/7. Sillä on oikeasti varmaan joku laserkatse.

Oppilaat on perseestä, opettajat vielä syvemmältä sieltä. Koulun käytävät haisee kemikaaleille. Kirjojen sivut kirjaimellisesti repeilee itsekseen, koska ne on niin vanhoja. Joskus mä oikeesti toivon, että meidän koulu romahtais, tai palais tai jotain.

Kotimatka. Kaikki mun luokkalaiset starttaa aina autot, mopot tai muut kulkupelit ja huristaa kotiin. Mutta mä kävelen. Mä kävelen, koska mun äidillä ei oo rahaa.

Mun äidillä ei ole rahaa, koska mun isä kuoli kolme vuotta sitten. Äidillä ja isällä oli yhteinen leipomo. Äiti romahti niin pahasti, että sulki koko paikan. Ei se kyllä mitenkään erityisen hyvin tuottanutkaan. Nykyään me eletään sossurahoilla ja ainasissa veloissa. Äiti tekee puhelinmyyjän hommia surkealla palkalla.

Oikeestaan mun äiti ei ole mun biologinen äitini. Mut adoptoitiin yhdeksän vuotta sitten. Mä olin kahdeksan.

Mun oikeet vanhemmat kuoli auto-onnettomuudessa. Mäkin olin siinä autossa. Mä näin, kun mun vanhemmat menettivät elämänsä jonkun alkoholistin takia. Ja mä kuulen vieläkin mun pääni sisällä äidin kiljaisun. Viimeisen äänen, minkä mulle maailman rakkain ihminen päästi. Vaan sekunteja ennen kuolemaansa.

Mun vanhempien kuoleman jälkeen mä en ole oikeestaan rakastanut ketään. Mä en oikeestaan osaa enää tuntea mitään positiivista.

Tänään koulumatka tuntui joltain itsemurhalta. Pikkupoikia juoksi mun ohi, yks niistä vei mun tupakan. Se oli viimenen. Lihava vanha linja-auton mulkvistikuski ajoi vesivallin mun syliin. Taas.

Kotipihassa seisoo kaksi autoa. Normaalisti siinä olis vaan yksi, eli rähjäinen Opel. Mutta nyt meidän peltikasan vieressä pitää arvokkaasti paikkaansa tummanharmaa Volkswagen. Varmaan uusinta mallia. Äidin paras ystävä, eli Ann-Marie, jonka kakarat ja koko perhe on niin kermaperseitä, että oksettaa, asuu meillä seuraavan puolitoista vuotta, kun niiden talo poltettiin maan tasalle. Pyöräytän silmiä ja rukoilen mielessäni, että kakarat leikkii yläkerrassa, ja äiti ja Marie on ulkona tai jotain, että pääsisin mahollisimman kivuttomasti suoraan mun huoneeseen.

Mutta turhaan mä toivoin.

Heti, kun saan ulko-oven avattua, kaksi pientä lasta ryntää mun luo kiljuen. "Moi Louis, Louis moi, Louis mitä kuuluu, Louis Louis Louis." Murahdan vastaukseksi ja työnnän penskat edestäni. Määrätietoiset askeleet kuljettavat mua huoneeni ovelle, talomme syrjäisimpään ja kauimpaan nurkkaan.

Ovessani on - luojan kiitos - lukko sisäpuolella. Työnnän oven kiinni lukiten sen. Kukaan ei pääse sisään, ellen mä halua.

Reppu lentää lattialle ja voin melkein kuulla, kuinka vanhat koulukirjat vaikertavat. Kannettava tietokoneeni lojuu sängyllä. Rojahdan istumaan ja nostan läppärin syliin.

Spotify. Nettikauppoja ja kalliita vaatteita. Lisää Spotifya. Koputus huoneen oveen.

"Mitä", vastaan koputukseen. Marie. Huokaus. Paiskaan läppärin kiinni ja lompsin ovelle. Avaan lukon. Marie seisoo ovella hilpeä katse silmissä, ihan niin kun aina.

"Hei Louis", brunette sanoo. Tuijotan hiljaa. Nainen rykäisee. "Kohteliasta vastata..."

"No mitä?" tivaan. Ottaa aivoon. Ihan törkeen paljon.

"Meille tulee vaihto-oppilas."

"MITÄ."

"Hän muuttaa viikon päästä, ja te saatte jakaa huoneen. Yritä olla ihmisiksi."

Tuhahdan. "No kai se sitten on ihan sama mulle, mutta mä en tuu kaveeraamaan yhenkään ihmisen kanssa, piste. Kiitos kun munkin mielipide otettiin huomioon."

"Hienoa!" Marie kimittää.

"Jaa", vastaan ja suljen oven naisen nenän edestä.