Sydänrouta

Heiveröistä jäätä

Heiveröistä jäätä. Säälittävä, heiveröinen keho. Se oli niin mitätön, että jää kannatteli sitä. Sigrún tuijotti vuonon vähäeleistä pintaa, koitti unohtaa. Suortuva suortuvalta vapautti hengettömän tukkansa sitä kokonaisen päivän kahlinneesta lettisykkyrästä. Hän ei itkenyt. Siihen hän käytti viimeiset voimansa, ettei itkisi.

Joka päivä jää eteni ja sitoi itseensä elinvoimaa. Veden liike pysähtyi siltä kohtaa, minkä kylmä otti omakseen. Jään pinta oli aina sameampi, kun siihen katsoi, ja syvemmältä läpäisemätön. Saadakseen jotain selvää kuvajaisestaan tytön oli kaivettava esiin kiiltävä pinta tuoreimman lumen alta. Sigrún ei enää saanut selvää kasvojensa piirteistä. Ajatukset olivat sitäkin sekaisempi taakka; sydän oli turtunut kuin roudan läpäisemä.

Oli kylmä, niin kylmä. Talvi on väkevä, pysäyttämätön voima, jolla on valtaa pysäyttää kaikki muu luonto. Se oli kuin Isä kuningas, jolla oli valtaa päättää muiden ihmisten kohtaloista, ei Sigrún voinut olla ajattelematta. Isä päätti niiden ihmisten kohtaloista, jotka sattuivat häntä kiinnostamaan. Sigrún itse ei lukeutunut niihin, jotka isä olisi huomioinut. Tänään se harmitti häntä, vaikka yleensä hän olisi ollut kiitollinen, ettei häntä ollut sotkettu vallan kiemuroihin. Tänään hän olisi ollut valmis vaihtamaan kohtalonsa Sigridin kanssa, vaikkakin Sigridin takia. Hän suri yhä siskoaan, jonka kotoa lähdöstä oli kulunut vain kahden auringonnousun verran.

Mielen takana hiljainen ääni muistutti, ettei kuuliainen prinsessa olisi karannut yksin pakkasiltaan. Ennen lähtöään hänet oli puettu lukusalia varten, viihtymään monta tuntia kirjojen parissa. Mekon vaalea kangas oli kaunis, mutta ohut paljaiden säärien suojana. Sigrún ei kuitenkaan huomannut paleltumistaan. Hänen katseensa unohtui arkipuvun laskoksiin, kun hän katosi sisäisen maailmansa helmaan.

Vuonon tasainen, ennen niin vuolas selkämä, jähmetti hänet kuin transsiin. Se tyynnytti hänen aaltoilevan mielensä, teki hänet osaksi jäälautan hahmotonta ja ajatonta läsnäoloa. Mutta niin kuin hyytävä virta pohjalla, syvällä sen kerrosten alla, Sigrúnin tajunta oli hereillä.

Kuluneet tapahtumat räiskivät hänen mieleensä loputtomasti kysymyksiä - sellaisia, joita hänellä ei tavallisesti ollut aikaa ottaa huomioon. Hän mietti mielessään, oliko hänen elämänsä linnan eristyksissä täynnä harhaa. Mietti, kuinka todellinen, elämisen arvoinen elämä, olisi olemassa vain siinä pienessä kylässä, johon hänellä ei ollut lupaa mennä.

Sigrún ymmärsi toivovansa, että olisi kuka tahansa missä tahansa muualla. Hän olisi ennemmin jopa valinnut uuden elämän Grunnissa kuin jatkanut elämäänsä Ljosvaldarissa ilman siskoaan.

...siskoaan. Sigrúnin rinnassa oli surun paino, jonka hän vaimensi päivittäin. Tänään se oli pakko tuudittaa syvempään uneen kuin mistä se oli heräämässä. Se oli vaivannut häntä ja vaaninut hänen kintereillään kuin oma varjo. Hän ei halunnut antaa sitä niiden nähtäväksi, joilla oli vaatimuksia hänen suhteensa. Se oli heikkoutta. Se oli heikkoutta, mikä tuli ehdottomasti pitää salassa.

Tämä arkipäivä oli ollut toden totta tavallista rankempi. Pinnalle pulppuavat tunteet: suru, raivo ja epätoivo, pelottivat Sigrúnia. Juuri tänään palvelusneiti Ann oli ollut vähällä nähdä vilauksen vihasta, joka Sigrunia ravisteli, kun tämä heti aamiaisen jälkeen sulkeutui huoneeseensa muka valmistautumaan.

Signýn oltiin kerrottu saaneen kolmannen lapsensa, synnyttäneen kuningas Andarakselle vihdoin ensimmäisen pojan. Kuningataräiti oli lähtenyt varhain aamusella Verniin todistamaan suurta juhlaa, kruununperijän tulemista. 

Vaikka Sigrún olisi halunnut, hän ei ollut nähnyt siskonlapsistaan yhtäkään, eikä hän viitsinyt rasittaa nuorta kuningatarta kirjeillä. Hänen osakseen jäi vain haaveilu yhteydenpidosta. Lähettäisiköhän Sigrid yhtään kirjeitä nyt tai parin vuoden päästä? Milloinkohan Sigridillä olisi lapsia, oli hänen viimeinen ajatuksensa juuri silloin aamusella, kun neiti Ann tuli tarkistamaan, tekikö hän työtään. Osaa kivusta oli niin vaikeata peittää, ettei Sigrún ihmetellyt sitä, kuinka nopeasti palvelusneiti lähti huoneesta. Hän teki niin todennäköisesti estääkseen prinsessaa häpäisemästä itseään.

Sama alakulo oli koetellut häntä tähän toivottomaan tilaan asti, jonka valassa hän oli vaeltanut rantaan. Sisko, en voi kovin hyvin, kuiskasi Sigrún tyhjyyteen. Hän pelkäsi olevansa tulossa hulluksi, vaikka tiedosti vain olevansa poissa tolaltaan. 

Hän oli hyvin katkera, mutta ei tiennyt kenelle. Kiukkua oli vaikea kohdistaa, mutta se vain armottomasti valtasi hänen kehonsa ja elämänsä. Arjen kaavamaisuudesta ei ollut joustettu edes tällaisessa tilanteessa. Lukeminen nyt sentään onnistui kohtuullisesti, sillä se vei ajatukset toisaalle. Kirjoittaminen tuotti haasteita kuten aina, sillä sitä harjoitettiin harvemmin. Kirjoittamiseen tarvittavat paperi tai nahka olivat kalliita materiaaleja. Käsityöt eivät olleet Sigrúnin mieleen, sillä niitä tehtiin käsityöpäivinä aamusta iltaan. Se, jos mikä, koetteli kärsivällisyyttä.

Kestävyysharjoittelu ja kaikki ruumiillinen työ oli ollut Sigridin suosikkia. Sigrún sen sijaan nautti maalaamisesta, laulamisesta ja soittamisesta. Langspelliä hän soitti linnassa parhaiten heti Kuningataräidin jälkeen. Eniten riemua hänessä herätti se, ettei se onnistunut Grételiltä alkuunkaan. Sigrún sai edes silloin kokea paremmuutta siskoonsa nähden, kun kuningataräiti Sieglinde itse arvioi tytärtensä luomaa musiikkia kaksi kertaa joka kuun vaiheiden aikana.

"At því er tíd lídar, vér leid ir fastr;
Vér sigra hilder flytna órr kærr og ná metnadar..."

Melodia harhaili mielessä, kun Sigrún viimein havahtui omaan hyräilyynsä. Hetkeksi hän vaikeni, mutta sitten uskalsi jatkaa sanoin. Hän tiesi aivan yhtä hyvin kuin äitinsä ja isoäitiensä äidit, että laulu oli pyhä, eikä sitä tullut laulaa kevyin sydämin. Ehkä se johtui lukuisista ikivanhaan lauluun liitetyistä muistoista ja karuista kohtaloista, mutta ristiriitaisella tavalla laulu oli lohdullinen. Sigrún ei lakannut, vaikka muisti kiellot. Laulun kaiku vastasi haikeudellaan hänen sielunsa tukahdutettuun vaikerrukseen. Hän nautti siitä, miten vahva ja kaunis hänen oma äänensä oli päästessään valloilleen.

Sigridin läsnäollessa hän oli tuntenut olevansa arvokas vain, koska oli Sigrún. Nyt hän muisti tämän, mutta aina unohtaessaan hän taisteli ollakseen ahkera, sievä, vanhempiensa valta-aseman arvoinen ja tämän mukaisesti käyttäytyvä prinsessa.

Jälleen, kun hänen katseensa suuntautui edessä aukeavan vuonon alastomaan selkään, sen vähäeleiseen yksinäisyyteen, hän ymmärsi, kuinka sisällötöntä sellainen elämä oli. Hän uskoi, että kauas jatkuvat vuonot ja autiot maisemat niiden takana tarkoittaisivat myös vapautta. Hän halusi takaisin Sigridin ja kesän, eikä millään muulla ollut merkitystä.