Sydänrouta

Vihertäviä lehtiä

Vihertäviä lehtiä oli koko laakso täynnä. Sigrún ei ikinä ollut nähnyt puita, sillä kotona Ljósvaldarissa ei vihreitä lehtiä kasvanut edes kesäisin yöttömän yön aikaan. Nyt oltiinkin Vernissä, etelän valtakunnassa, ja päivä oli kauneimmillaan. Tämä päivä oli erityinen, sillä kuningas Andaraksen ja prinsessa Signýn välille oli määrä solmia liitto.

"Se, mitä katsot, on vaivaiskoivu", selitti esikoinen. Sigrún ihmetteli pieniä pyöreitä hiirenkorvia, jotka pyrkivät sitkeästi valoa kohti, vaikka maa oli karu ja kivikkoinen.

Signý osasi nimetä kaikki valtakunnan kasvit ja eläimet. Hän tunsi Vernin, sillä oli viettänyt valtakunnassa monta päivää jo heti kihlauksen jälkeen. Siispä hän oli kuin kotonaan, kun pian tämä olisi hänelle sellainen.

Sigrún ei millään olisi halunnut luopua rakkaasta siskostaan, joten hän joutui pidättelemään kyyneleitä vastatessaan tämän smaragdisilmien lempeään katseeseen. Pian hovineidit tulivat hakemaan morsianta valmistautumispuuhiin, sillä lukuisat palvelijattaret odottivat tätä.

"Kuinka kaunis maa tämä onkaan!" huokaisi Sigrid Sigrúnin vierellä. "Täällä Signýn on onnellista olla." Sigrún puristi kätensä nyrkkiin. Koska pikkusisko ei itkenyt, ei voinut hänkään.

Mutta miten voisi olla onnellista, kun Ljósvaldar ei enää ikinä näkisi Signýä eikä Signý Ljósvaldaria? Sigrún oli vielä nuori, mutta hän tiesi, mitä kaikkea Signýn oli täytynyt käydä läpi. Vanhimpana tyttärenä siskon oli ollut pakko suostua kosintaan, sillä isä kuningas oli vaatinut sitä. Olisiko hän todella halunnut - sitä ei häneltä kysytty.

Ei menisi kauaa ennen kuin tytöllä olisi hentoiset kädet täynnä työtä ja haavoittuvainen mieli täynnä uupumusta. Syli täynnä omia lapsia, miksi hän enää koskaan olisi kiinnostunut siskoistaan?

"Heilar!" tervehti Vernin prinssi Alfvin ratsastaessaan paikalle prinssi Leifin kanssa. Nuoret herrat olivat käyneet pyytämässä vuortenpeuran juhla-ateriaa varten. Kauan liha ei säilynyt, ja siksi sen oli oltava aamuntuore. Sigrid niiasi hymyillen vienosti, joten Sigrúnin oli tehtävä samoin, vaikkei mieli tehnyt.

"Ei kai Sigrún ole tulossa sairaaksi? Hän vaikuttaa huonovointiselta", isoveli kyseli huolissaan. Sigrún pudisti päätään välittömästi. Hän ei halunnut kenenkään huomaavan heikkouttaan.

Prinssi Alfvinin silmät olivat kuitenkin nauliutuneet tyttöön, mutta ihan eri syystä. Ne tuijottivat kalpeaa ihoa, jääsilmiä, niitä ympäröiviä värittömiä ripsiä sekä lumenvalkeita hiuksia. Jälleen kerran yksi mies, joka ei ollut eläessään nähnyt ketään Sigrúnin kaltaista.

"Kuningatar odottelee jo teitä, Leif", Sigrid sanoi nopeasti. Isosiko tiesi hänen tekevän niin, että prinssit tajuaisivat lähteä, eivätkä enää tuijottelisi. Sigridin pikkuvanhuuskin sai Sigrúnin häpeilemään. Niin miehet kääntyivät olkiaan kohautellen, ja jättivät tytöt kahden.

"Ir hon blótad?" kuuli Sigrùn prinssi Alfvinin kysyvän hämillään Leifiltä, kun nuoret herrat olivat kääntäneen selkänsä. Ai, kirottu? Siltäkö hän todella näytti? Sanat kuristivat kurkkua.

"Älä välitä", Sigrid kuiskasi. Varsinkaan pikkusiskoltaan hän ei tahtonut sääliä. Sigrún huomasi pahan tuulen kasvavan sisällään, mutta peitti tunteensa hyvin. Hän ei sentään saattanut pilata toisten juhlamieltä.

Seuraavat tunnit olivat kurjat, sillä seremonian alkamista piti odotella, eikä Sigrún osannut kuin katsella toisten iloitsemista sivusta. Kaikki olivat kerääntyneet linnan pihamaalle, missä seremonia aiottiin pitää. Niinpä Sigrún vaitonaisena istui muiden seurassa, kun he ilakoivat ja rupattelivat äänekkäästi.

Aila Endillsdótir oli sievä vaaleatukkainen neiti, joka oli Verniläisen maaherran tytär. Sigrid, Simian ja kenraalin poika Valter kuuntelivat haltioituneina, kuinka hän kertoili kaikenlaisia juoruja valtakunnan seurapiirielämästä.