Sydänrouta

Päivänsäteitä

Päivänsäteitä pyrki sisään huoneeseen. Sigrid hieroi väsyneenä silmiään, joita aurinko halusi välttämättä kutitella heti aamuvarhaisella. Sitten katsoi viereistä sänkyä, jolla Sigrún uinui vielä levollisena - varjon suojassa.

Sigrid tuhahti, mutta samaan aikaan hän tunsi huvittuneisuutta. Odottamisen sijaan hän nousi heti jaloilleen ja vielä puolittain nukuksissa hoiperteli huoneen poikki. Hän puki ylleen arkihameen ja letitti tulenpunaisen tukkansa, nyt jo hyvin paksun ja pitkän.

Linnan käytävät olivat autiot ja pimeät, kun prinsessa haahuili niitä pitkin. Jopa neiti Ann kuorsasi yhä. Niin oli hyvä, sillä palvelijatar oli uupunut työkuormansa alle prinsessa Signýn liitonjuhlan aikaan. Siitä oli nyt kulunut jo muutama vuosi, mutta Sigridillä oli edelleen kovin tyhjä olo kävellessään sen kamarin ohi, jossa Signýllä oli ollut tapana nukkua.

Sigrid suuntasi pihamaalle, jonka läpi kulkiessa sotilaat poikkeuksetta kumarsivat hänelle. Hän kuitenkin niiasi tai nyökkäili takaisin, sillä hän tuli pelkästään turhautuneeksi saadessaan huomiota tyhjän takia. Hän hihitti sen seurauksena levinneelle miesten hämmennykselle. Lopulta hän saapui tallille. Ratsut hirnahtelivat, ja ratsastajat häärivät niiden ympärillä.

Sigrid ilahtui huomatessaan prinssi Leifin olevan jalkeilla ja tulleen viettämään päivän ensimmäisiä hetkiä juuri ulkosalle suosikkiharrastuksensa pariin. Huomattuaan Sigridin hän jätti hetkeksi oman orinsa ja sukelsi toisen hevosen pään alta siskonsa luo. "Huomenta, Ragnhilde", toivotti hän.

Se oli ensimmäinen nimi Sigridin kolmesta, hänen oikea nimensä. Silti lapsesta saakka olivat hän ja muut sisaret tottuneet käyttämään viimeistä, joten Leifin puhuttelu nauratti.

"Kuten samoin, kunnioitettu kruununprinssi Fridleifr", virnisti prinsessa. Isoveli pyöräytti silmiään jättäen niin tehdessään kaiken etiketin sikseen.

"Saisinko lainata ratsua?" täräytti Sigrid lainkaan kiertelemättä. Hän oli ennenkin haikaillut hevosten perään, pyöriskellyt vuoroin ympyrää tallin läheisyydessä tai tutkaillut kauempaa, kun oli kielletty olemasta jaloissa. Kertoja yhdisti kuitenkin se, että hänet aina ennen pitkää oli ajettu tiehensä. Vaikkei hän ollut saanut lupaa oleiluun hevosten läheisyydessä, ihaili ja rakasti hän niitä äärettömästi. "Vain miehet voivat nousta satulaan. Ratsut ovat sotimista varten", joutui kuningataräiti vähän väliä muistuttamaan. Sigrid ei uskonut sanaakaan. Jo hänen eläinrakkautensa todisti toisin.

Leif vain hörähti hassulle kysymykselle: "Lainata ratsua?" Sigrid potkaisi kivenmurikkaa purkaakseen siihen ärtymyksensä. Pettymys ja nolostus kirvelsivät silmiä.

Sitten prinssi kuitenkin jatkoi: "Taidat joutua lainaamaan myös minua hetkeksi, sillä ilman opettajaa et voi edes nousta satulaan sen jälkeisistä tempuista puhumattakaan."

Nämä sanat eivät Sigridiä masentaneet. Hänen vihreät silmänsä syttyivät säihkymään innostuksesta. Leif hymähti tyytyväisenä. Hän ymmärsi Sigridiä, ja vaikka hän tiesi, miten hovissa yleensä oltaisiin asiaan suhtauduttu, halusi hän täyttää siskonsa toivomuksen. Hänen silmissään Sigrid oli yhä harmiton pikkutyttö, jonka huomiotta jättäminen olisi ainoastaan julmaa.

Sisarukset menivät siis sisälle talliin, mistä he etsivät prinssin oria pienikokoisemman Trana-tamman.

"Se saatetaan pian tiineeksi, sillä se on niin vahva ja terve", selitti Leif, kun hän näytti, miten sitä suittiin, miten sen tumma, tuuhea harja harjattiin ja miten sille puettiin suitset ja satula. Sigrid sai yrittää myös, ja se onnistui häneltä aivan kuten veljeltänsäkin.

"Jos haluat, voin järjestää asiat niin, että sen varsasta tulee sinun hevosesi", prinssi mietti. Sigrid katsoi häneen epäuskoisena samalla, kun hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti innostuksesta.