Sydänrouta

Yöttömiä öitä

Kaipasin kauan sitten kuluneita yöttömiä öitä, joina huolet olivat pelkkää unta. Huojennukseen sain herätä enää haaveissani, mutta harvoin niissäkään, sillä onnen kuvitelmat harvinaistuivat vähän kerrassaan ajan myötä.

Painajaista nähtyäni virkosin vain vajotakseni uuteen painajaiseen. Jälleen kerran näin unta sotajoukoista myrskyn keskellä, vaaleakiharaisesta ratsastajasta, joka raivasi vastustajia tieltään salamoita iskien. Raotin silmiäni varoen, sittenkin nähdäkseni ainostaan eläinten nahkoin ja turkiksin verhotun kopin, jossa ei ollut minun lisäkseni muita. Tämäkö olisi ollut uusi elämäni? Niin ikään minut oli imaissut sisäänsä entistäkin unenomaisempi maailma, mikä kuitenkin edellisestä poiketen oli täyttä totta.

Kuninkaalliset vaunut keikkuivat tasaisesti, ja pahoinvointi oli iskeäkseen. En nähnyt vilkuilla verhoin takaa ulkosalle, mutta tiesin siellä olevan pimeää kuin sydäntalvena. Grunn tunnettiin ikiroudastaan; jäästä, lumesta ja pakkasesta, joka ei hellittänyt. Kesät heräsivät eloon vain tarinoissa kaukaisista maista.

Tulevaisuus tuntui olevan kuin usvan peitossa. Yhtäkään heikkoa aavistusta minulla ei ollut siitä, mitä se tulisi sisältämään. Sigrúnista en tiennyt, en mitään.

Kun on vuono kerran jäätynyt ja sulanut, työ linnassa jatkunut ja kyyneleet silmistä haihtuneet, ajatteleeko joku vielä minua kotona?

Ajattelemattomana vaivuin mietteisiini, minkä seurauksena jouduin pahoin sinnittelemään näyttämästä heikkoutta, kun vaunun ovi yllättäin aukeni. Milloin oli kyyti pysähtynyt? Sitä en ollut lainkaan huomannut.

Vaunujen vierelle oli harpponut arvokkaan näköinen mies tyyriissä tummanvihreässä takissa ja leuka koholla. Puhuessaan hän ei vilkaissut suuntaani, mutta puhuttelu oli sitäkin kohteliaampaa. "Nyt kuulkaa, arvon prinsessa, olemme saapuneet linnaan."

Puvun helmoista huolissani yritin astua sulavasti ulos vaunuista, mikä kuitenkin osoittautui vaikeammaksi kuin sisääntulo. Rattaat olivat niin korkeat, että loputa vieraan oli autettava minut alas vyötäisiltä nostaen. Se ja oma häsellykseni saivat minut punastumaan niin, ettei mieheltä varmaankaan voinut jäädä huomaamatta.

Pyörähtäessäni ympäri näin äsken ylittämämme vallihaudat ja sen takaa alkavan läpäisemättömän lumikerroksen jatkuvan silmiinkantamattomiin. Toisella puolella kohosi Grunnin linna jylhänä, ja sen edustalla seisoi sotilaita rivissä ylpeinä ja ryhdikkäinä.

Olin ollut toiveikas sen suhteen, että olisin saattanut nähdä tallin, johon rakas Ýrr-hevoseni oli määrä soluttaa salanimellä. Nyt viimein ymmärsin, ettei tuleva kuningatar saapunut linnaan sellaisen paikan kautta. Saattokulkue oli pysähtynyt pääsisäänkäynnille vain meidät kyydistä jättääkseen, minut ja herra Arvokkaan sekä muutaman henkivartijan.

Henkivartijoiden läsnäolo ja lukumääräkin tuntui olevan tarkkaan määriteltyä. Eihän kukaan voinut tietää, jos vihollinen olisi sattunut väijymään linnan omien sotilaiden joukossa. Asetelma tuntui aivan liian ennustettavalta.

Katsahtaessani vain ohimennen vaunujen kuljettajaa, tämä painoi päänsä alas. Herra Arvokas, olettaen saattajani, piti myös tarkoin päänsä viistossa toiseen suuntaan. Saattueen mentyä nosti hän kyynerpäätään, jolloin myös ymmärsin tarttua siihen.

Käteni miehen kädellä astelin matkien tarkoin muistikuvaani kuningataräidistä ja keskityin ainoastaan varomaan horjumasta. Koko tilanne tuntui kummalliselta ja epäaidolta, teennäisen mahtailevalta. Tottumuskysymys se luultavasti oli. Sentään sotilaat eivät kumarrelleet; he olivat kuin pelkkiä patsaita.

Kävelymatka tuntui pidemmältä kuin olikaan, sillä koskaan ennen ei ollut minun tarvinnut tarkkailla ulkonäköäni ja ohjailla käyttäytymistäni niin tiedostaen kuin silloin. Linnan sisäänkäynnillä vastassa oli vain lisää ja taas lisää henkivartijoita, jotka lähtivät saman tien seuraamaan meidän kulkuamme.