Sydänrouta

Kynttilänvaloa

Liekki lepatteli kynttilän sydämessä. Enää pieni valonhäivä lankesi kirjan kellastuneille sivuille, mutta prinsessa jatkoi kuitenkin ahertamistaan. Nuori prinsessa, jo itsevarmaksi varttunut. Sadut olivat vaihtuneet historiankirjoihin, fantasiakirjallisuus yhteiskuntatieteisiin ja piirrokset kuvitelluista todellisiin karttoihin.

Ovi raottui, mutta tyttö ei nostanut katsettaan. "Sigrún?" kyseli pikkusisko ja astui huoneeseen. "Sinun ei kannattaisi totutella tällaiseen. Jatka huomenna, kun on uusi päivä."

Sigrún piti katseensa kirjassa. Hän kastoi sulkakynänsä musteeseen ja sutaisi pari lausetta muistiinpanoihinsa. Ei hän töykeä halunnut olla, ei varsinkaan Sigridille, mutta kaiken tähänastisen elämänsä aikana hän oli lopen kyllästynyt siihen, että muut sanoivat hänelle minkälainen hänen piti olla, mitä hänen piti tehdä, mitä hän ei saanut olla ja mitä hän ei saanut tehdä. Prinsessana koko elämä oli suunniteltu valmiiksi jonkun toisen toimesta.

"Mene sinä vain edeltä nukkumaan, sillä liityn pian seuraasi, kun saan tämän luvun käsiteltyä."

Kuin kynttilä pimeydelle, kirjat tuntuivat olevan tytölle ainoa valonpilkahdus muun elämän keskellä. Niin oli aina ollut. Ehkä se oli tulosta mielleyhtymistä huolettomiin päiviin, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Ehkä kirjojen maailma oli ainoa paikka, minne karata arvostelua ja kuningataräidin vaativaa katsetta.

"En tiennyt, että Grunn on näin valtava maa!" henkäisi Sigrid löytäessään pergamenttipinosta viiden valtakunnan kartan. Sigrún hymähti. Pikkusiskon opiskeleminen ei tainnut olla ihan yhtä lupaavalla mallilla kuin hänen itsensä.

"Verrattuna muihin valtakuntiin kaksinkertainen", hän kertoi ystävällisesti, "On olemassa monenlaisia teorioita siitä, miksi niin on."

"Grètelin mukaan myös saman verran rikkaampi! Hän on aivan rakastunut siihen prinssiin", hihitti Sigrid.

"Reigniin? Hyvä, kun Gretel lähtisi hänen mukaansa, sillä en jaksa häntä enää päivääkään", yhtyi Sigrún nauruun.

"Eikö Grunnin kuningas ole jo melko vanha? Prinssistähän tulee hallitsija ennen pitkää", Sigrid mietti ja sisko nyökkäsi.

"Grètelistä kuningatar..." Tytöt hiljenivät ja katsoivat toisiaan. Heidän piti pinnistellä pidättääkseen nauruaan, sillä he eivät saaneet missään nimessä jäädä kiinni yöllä valvomisesta. Eivätkä he saisi pilata muiden unia.

"En kyllä ikinä haluaisi kuningattareksi", ajatteli Sigrún, ja hänen siskonsa kohautti harteitaan. Onneksi se ei ollut nuorimpina tyttärinä kummallakaan heistä edessä.

"Vern, Grunn, Leiptrfjall sekä Elderdalr", Sigrid mutisi ja liu'utti sormeaan karttaa pitkin. "Olen käynyt vain yhdessä valtakunnassa Ljósvaldarin ulkopuolella, ja sekin oli Vernissä Signýn häiden vuoksi."

"Etkä tule muualla ikinä käymään", huomautti Sigrún totisena, "Parin vuoden päästä olemme seurapiirinaisia Ljósvaldarin aateliskodeissa. Muita vaihtoehtoja meillä ei ole."

Sigrid huokaisi. Jos hänet kihlattaisiin Jógeirille tai Ungille, hän nousisi nuoren ratsunsa satulaan ja pakenisi niin kauas pois, ettei kukaan edes lähtisi etsimään. Sentään hän oli vasta täyttämässä kuudentoista eli asia ei ollut yhtä pelottavan lähellä kuin Sigrúnilla, joka oli jo seitsemäntoista ja hyvällä vauhdilla lähestymässä täysi-ikäisyyttä.

Grétel oli jo saanut kosijoitakin, mutta ei ollut suostunut mihinkään, sillä odotti jotain hehkeämpää elämältään kuin pienten kylien kartanoita. Prinssi hänen puolisonsa vähintäänkin piti olla, ei mikään ötökkä. Tyttöjä nauratti taas.

"Nyt unille?" ehdotti Sigrid. Sigrún osoitti mieltä muuttumalla mykäksi. Sigrid ei antanut periksi.

"Mikä lapsenvahti sinusta on tullut?" Sigrún valitti suurieleisesti, mutta sulki kuitenkin kirjansa.

"Älä liioittele", Sigrid pyysi, "haluan herätä aikaisin hoitaakseni pientä varsaani."

"Eli lapsenvahti", naurahti isosisko. Nyt hihitti myös Sigrid. Mutta heidän piti pysyä hiljaa, etteivät herättäisi muita.

Niinpä he puhalsivat kynttilän sammuksiin ja hiippailivat kamariinsa nukkumaan.

Väsynyt pikkusisko nukahti miltei heti, mutta Sigrúnista tuntui siltä kuin hän olisi jaksanut työskennellä vielä useita tunteja. Hän katseli tytön nukkuvia kasvoja ja suljettuja silmiä kateellisena tämän unenlahjoista. Ensi kerralla Sigrid saisi mennä suosiolla makuusaliin edeltä.

***

Ei siellä ollut pimeää, mutta eteensä Sigrid ei nähnyt. Hän kuuli linnun viserrystä kaukaisena korvissaan, ja joutui tähyilemään kauas löytääkseen mahdollisen äänen lähteen. Mitään hän ei kuitenkaan nähnyt johtuen taivaalta putoavasta lumesta, jota pyrytti joka suunnalta isoina, valkoisina hiutaleina. Se kasteli tytön kauttaaltaan hupuin peitetyistä kiharoista saappaiden kärkiin asti.

"Sigrún!" huusi prinsessa kerta toisensa jälkeen siskoaan, mutta ei enää edes uskonut siskon tai kenenkään muunkaan pystyvän kuulemaan ääntään, jos hän juuri ja juuri itsekään sitä kuuli. Se sortui kerta toisensa jälkeen lumiseen tuiskuun ja tukahtui tuulenpuuskan temmellykseen. Hän oli yksin ja nyt jo eksyksissä.

Sigrid hapuili viittansa taskuja paljain, kylmettynein sormin, mutta löysi niistä vain hiussoljen ja repaleisen paperinpalan. Siinä kaikki, mitä hänellä oli mukana, eivätkä nämä yhdentekevät tavarat tuoneet paljoakaan toivoa.

Ainoa vaihtoehto olisi ollut etsiä jokin suojaisa paikka ja odotella sään selkenemistä, mutta sellainenkin tuntui tytöstä ylivoimaiselta, kun hän ei edes ympärilleen nähnyt. Hän oli niin kylmissään, että tunsi kehonsa olevan kuin jääksi jähmettynyt.

"Gā á brott!"

Hän säpsähti kuullessaan tuntemattoman miehen karjaisevan jossain näkönsä ulottumattomissa. Sanat pyysivät menemään pois - sitä ne tarkoittivat - mutta Sigrid sen sijaan pinkaisikin viimeisillä voimillaan juoksuun suoraan ääntä kohti. Huutoa ei ollut osoitettu hänelle, sillä jos hän ei nähnyt sen aiheuttajaa, ei sekään voinut nähdä häntä.

Sigrid kuuli lisää huutoa, mutta nyt sanoista ei enää saanut selvää. Mies kuulosti olevansa hyvin kiihdyksissä, ehkä jopa peloissaan. Kaikesta huolimatta prinsessan oli saatava hänet tavoitettua.

Juostessaan lumipilven läpi joutui hän siristelemään silmiään pystyäkseen astumaan ollenkaan eteenpäin, mutta siinä suoraan hänen edessään hän olisi voinut vannoa nähneensä nuoren miehen siluetin. Kuka olikaan, tämä mies epäilemättä huomasi myös Sigridin, sillä samassa varjon rajat himmenivät hänen kiirehtiessään pakoon tytön katsetta.

Tyttöpä ei perääntynyt vaan tihensi tahtiaan. Mutta saavutettuaan sen paikan, jossa mies oli äsken seisonut, pysähtyi hän niille sijoilleen.

Ilmeettömät, kalvenneet kasvot tuijottivat prinsessaa ahnaasti kuin hän olisi ollut viimeinen elämän pisara, josta enää pitää kiinni. Mutta kenen oli prinsessa äsken nähnyt lähtevän? Hänen edessään makasi nyt ihminen kuoleman partaalla lumessa.

Oli aivan hiljaista, kun lintu lensi jälleen yli lumisen taivaan livertäen kirpeänsuloista lauluaan. Enää yksi katse, ja ihminen päästi ilmoille viimeisen henkäyksensä. Ja Sigrid...

...haukkoi henkeään. Kun hän sai silmänsä auki, oli hän taas turvassa tutussa kamarissaan peittojen ja vilttien lämmössä. Mutta turvalliselta hänestä ei tuntunut. Sydän löi kiivaasti, ja hengittäminen tuntui tuskaiselta.

"Sigrid?" mutisi Sigrún viereisessä vuoteessa. Hän oli varmaan juuri ollut nukahtamaisillaan. "Painajainen?" kysyi hän.

Enemmän kuin painajainen, ajatteli Sigrid, mutta ei halunnut huolestuttaa siskoaan, jolla jo muutenkin oli omat murheensa. Siispä hän vain nyökkäsi lyhyesti ja käänsi kylkeään.

Ei hän ikinä eläessään ollut nähnyt kuolemaa. Mistä tällainen kamala uni oli tullut, ja mitä ihmettä se tarkoitti?

Isosisko nukahti miltei heti tapahtuneen jälkeen, mutta Sigrid ei sinä yönä voinut uneksia enää silmäystäkään. Niinpä hän katseli Sigrúnin nukkuvia kasvoja ja suljettuja valkoripsisiä silmiä, yhä kauhusta täristen. Onneksi sentään sisko sai nukkua yönsä rauhassa.