Kohtalo on kuin sorainen tie;
tietää ei voi kukaan, mihin se vie,
ei pysähdy, ei esty,
kuin harmaja aalto se vyöryy.
Vuonolla huuto kaikuu.
On tullut aika kohtaloiden kohdata,
kun kansa epätoivoon vaipuu,
ja veri virtailee. Sota.
Pois on se Aallottaren vienyt,
pois luota omien.
Riisto, kauna, katkeruus.
Hän ilmaan haihtuu itkien.
Ja Myrskytär ilmassa vastaa,
taivaasta leimahtelee,
ja sade maan kastaa.
Hukkuvat kasvit,
kavahtaa karja.
Kun pakenee Metsä,
hulmuaa ratsun harja.
Ja kuolema jatkaa kulkuaan,
se uhrinsa kaataa.
Valtaa Pimeys maailman,
ja tomun jalkoihinsa hautaa.
Etsii Liekki soihtunsa
ja syttyy, roihuaa,
kun miekka loisteessa säihkyy.
Ja Valottaren loiste tuo
on lupaus rauhan.
Sammuttaa se tuskan,
taltuttaa kaunan.
Ja kohtalo vain ei olemasta lakkaa;
kuin harmaja aalto se vyöryy...
VOUS LISEZ
Sydänrouta
FantasyTotta vai tarua - vaiko tarua, joka on totta? Joskus kohtalolla on enemmän annettavaa kuin sen kantajan harteille voi kasata - hänen sortumattaan. Siltä tuntuu Sigridistä, Ljósvaldarin kuningaskunnan nuorimmasta prinsessasta, joka luvataan ilman oma...
