Matias

11. Läpinäkyvä Matias ja sulkeutuva Jami

///

Helouu! Edellisestä luvusta pääsi vierähtämään aikaa. Toukokuussa keskityin lähinnä lukemaan pääsykokeisiin, ja kirjoittamisen suhteen palasin ns. juurilleni ja kirjoitin oikeestaan pelkästään sitä genreä jonka koen yhä eniten omakseni: fantasiaa. Nyt kun välivuodella ei oo tarvinnu opiskella, aikaa on jääny vähän monimutkasempien maailmoiden, juonikuvioiden, olentojen ja hahmojen kehittelemiselle, ja se on ollu ihan uskomattoman ihanaa. Tää ei todellakaan nyt siis meinaa sitä että jättäisin tän tarinan kesken tai muuta, mutta tällä hetkellä iso osa miun omasta inspiraatiosta suuntautuu vaan vähän eri suuntaan.

Tässä on teille nyt kuitenkin uus luku, ja toivottavasti saan seuraavan julkaistua pikkasen nopeemmin! Ihanaa kesää <3

///

Matias

Mulla oli ollut ihan tavallisen tylsä päivä. Aamulla kuntosalille, iltapäivällä muutamaksi tunniksi töihin ja sitten mä olin leiponut huvikseni pullia. Sitten mä olin vaan istuskellut sohvalla, venytellyt väsyneitä lihaksia, siivoillut vähän, kuunnellut musiikkia ja tehnyt ruokaa.

Sitten Jami oli soittanut.

Mä olin hämmentynyt aika paljon. Vaikka olin sanonut sille että se voisi ottaa yhteyttä milloin vain, en ollut oikeesti uskonut sen tekevän niin. Ja totta kai mä vastasin.

"Moi?" Nostin puhelimen korvalleni ja kuulin Jamin kiivaan hengenvedon puhelimen toisesta päästä. "Öh, moi. Mä...vittu en mä ees tiiä miks soitin sulle", Jami mutisi ja mä kurtistin kulmiani. Se ei kuulostanut rennon huolettomalta, ei laisinkaan. "Onks kaikki kunnossa?"

Jami huokaisi raskaasti ja oli hetken hiljaa. Mä nousin jo seisomaan sohvalta, ja tunsin huolen kasvavan.
"Mä...äh, ei mitään", Jami mumahti ja musta tuntu että se oli jo lopettamassa puhelua.

"Jami", mä sanoin painokkaasti ja kuuntelin hetken hiljaisuutta.
"Mäkinen on kai täällä", se sanoi lopulta hiljaisella äänellä. Mä tunsin äkkinäisen pelon humahtavan koko kehon lävitse. "S-siis siellä? Sun kämpässä?"

"Ei ei, vaan täällä talossa. Tai siis oli, en mä ees tiiä onko se enää mutta...mua vaan jotenkin ahistaa ihan tosi paljon. Se kävi tossa oven takana, ja mä...mä vaan kai jotenkin pelkään että se voi tulla tosta oven läpi. Tää on ihan tosi tyhmää, mutta mua vaan ahistaa ihan tosi paljon, enkä mä tiiä miks mä soitin sulle. Ei mulla ollut oikeen ketään muutakaan kelle soittaa."

Mun sydän hakkas ihan tosi lujaa. Pelkästään Mäkisen nimen mainitseminen sai mun pelkotilat nousemaan. Annoin katseeni harhailla ympäriinsä. "Ootko sä siis yksin kotona?"
"Oon, Jarkko lähti vähän aikaa sitten. Siis se Paulan pikkuveli. Mäkinen oli sen perässä kun Jarkon faija on sotkenu sen asiat."

Hitto.

"Se seurasi Jarkkoa, joten Jarkko tuli tänne ja sitten Mäkinen pyöri tossa rappukäytävässä ja kurkki ovisilmästä. Mä...mä oon vaan ihan valmis pakenemaan jonnekin tän kämpän perimmäiseen nurkkaan pesäpallomailan kanssa kun nään mun mielessä koko ajan sen miten Mäkinen murtautuu sisälle ihan huvin vuoksi ja käy muhun käsiks koska sillä on vaan tylsää."

Mä kuulin aidon pelon Jamin äänestä. "Hei, mitä jos mä tulisin sinne?" Kysyin miettimättä asiaa sen enempää. Mä halusin auttaa Jamia, helpottaa sen oloa, tuoda sille turvaa. Jos saisin, sulkisin sen syliin ja seisoisin sen ja ulkomaailman välissä. Mutta vain jos se antaisi mulle luvan siihen.

Jami oli hetken hiljaa. Se mietti asiaa. Se ei ollut koskaan päästänyt mua sisälle kotiinsa, enkä mä jotenkaan ehkä uskonut että siihen tulisi muutosta. Silti mä toivoin sitä.