Matias

4. Elossa

///

Siiis ihan hullun iso kiitos siitä, miten hyvin ootte ottanu tän vastaan <3 On ollu ihana huomata miten innoissaan ootte vieläkin seuraamassa näiden kahden ristiriitaisia mietteitä. Jamin ja Matiaksen näkökulmista on vaan jotenkin yllättävän helppoa kirjoittaa, ja totta kai tää tarina on miun omaa kesäkaipuuta, niin kuin näistä luvuista ehkä huomaa :D

Ootte kaikki mahtavia <3

///

Jami

Mä romahdin istumaan maahan haukkoen henkeäni kuin astmaatikko ja pyyhkäisin otsaani. Janne seisoi mun edessä ja taputti käsiään. "Vielä kerran. Kyllä sä jaksat."

Vitut. Kun sain hengitykseni tasaantumaan sen verran että pystyin puhumaan, kohotin katseeni Janneen. "Miten vitussa sä kuvittelet että mä jaksan? Mä oon polttanu kaheksan vuotta putkeen enkä urheillu oikeestaan lainkaan?"

"Ylös nyt tai me tehään sama vielä kahteen kertaan", Janne sanoi ja mä kiroilin kavutessani takaisin seisomaan.

Mä olin pyytänyt Jannea auttamaan mua kunnon kohottamisessa. En halunnut kuolla hapenpuutteeseen intissä heti ensimmäisenä päivänä, joten asialle piti tehdä jotain. Jos olisin tiennyt, että Janne toi mut hyppimään portaita, tekemään burpeita ja juoksemaan paikallaan polvet pilvissä, olisin toiminu ihan toisin.

Kun olin tehnyt viimeiset burpeet ja kellahdin selälleni nurmikolle, Janne tarjosi mulle juomapulloa. "Se meni jo paremmin mitä viime viikolla. Huomenna käyt vaan sellasella palauttelevalla kävelylenkillä. Älä jää makaamaan, koska sillon lihaksiin sattuu. Ja muista venytellä."

"Siis miten jotku voi oikeesti vapaaehtosesti tehä tätä?" Kysyin hengästyneenä ja Janne virnisti. "Muistaakseni sä kysyit mua auttamaan sua."
"Jos mä en olis menossa inttiin, en edes viittis yrittää", huomautin ja Janne kohautti olkiaan. "Sä olisit voinu myös valita sivarin."

Ja luoja miten mä välillä toivoin että olisinkin. Janne ojensi mulle käden ja kiskas mut seisomaan. "Mutta voitko sä väittää, ettei kunnon urheilun jälkeinen olo oo paras ikinä?"
Mä kohotin kulmiani ja join pitkän huikan juomapullosta. "Oikeestaan voin. Ootko sä ikinä ottanu kunnon hermosavuja ja tuntenu miten kaikki sun ajatukset selkeytyy, mieli rauhottuu ja maailma ei tunnu enää niin pahalta paikalta. Se on paras olo."

Janne pyöräytti silmiään ja kaivoi autonsa avaimet taskustaan. "Jaa. Tuutko sä syömään meille? Aattelin paistaa possua ja keittää tuorepastaa ja vihanneksia."
Katsahdin Jannea kulmat koholla. "Ai sä osaat nykyään tehä ruokaa?"

Janne mulkas mua ja levitti käsiään. "Hei, mä oon nykyään ihan hyvä kokki. Mä oon opetellu tekemään kunnolla ruokaa kun Tommi lähti, ja se on onnistunu ihan hyvin."
Nyökyttelin ja join lisää vettä. "Kai mä voin tulla kattomaan ootko sä oikeesti oppinu jotain. Mutta saanko mä käyä suihkussa? Haisen ihan perseeltä."

"No siis et todellakaan saa käyä, me mennään vararikkoon yhestä ylimääräsestä suihkukerrasta", Janne mutisi ja avasi autonsa keskuslukituksen. 
"Oikeestaan mun pitäis vielä ladata puhelintakin", huomautin ja Janne pyöritteli päätään. "Aijaijai. Enpä tiiä."

Sarkasmi oli asia, joka yhdisti oikeastaan kaikkia Uoteja. Välillä se oli selkeää, välillä se piti tulkita rivien välistä. Jotkut piti mua pisteliäänä ja hankalana vain sen takia, ettei ne ymmärtäneet mun tapaa puhua. Jannen kanssa sitä ongelmaa ei koskaan ollut. Jos mä vittuilin sille suoraan, se vittuili mulle takas. Se oli virkistävää ja tuntui jopa turvalliselta.